Löysin yliopiston opiskelijakirjaston poistomyyntihyllystä kolme teosta, jotka oli pakko kantaa kotiin, vaikka reppu oli valmiiksi täynnä. Kustannukset nousivat kuuteen euroon, mikä on verrattain paljon siihen nähden, että oman laitokseni kirjasto poistaa kirjojaan ilman rahan liikehdintään suuntaan tai toiseen. Mutta sanoista ja kuvista, kovista kansista, maksan silti aina mielelläni.
Kansallisteatterin historiaa valottavat valokuvat saavat minussa aikaan kummallisia tuntemuksia. Kiinnostusta, kunnioitusta, kysymyksiä, nostalgian nälkää - mitä näitä nyt on, aika tavanomaisia varmaan, jos historia kiinnostaa. Ja samalla jossain sisälläni herää ajatus siitä, että olen nähnyt nämä maisemat ennenkin. Kokenutkin. Jos kuvassa on vain ihmisiä, näen vaatteet, ehkä hiukset, ja tuttuus leviää pitkin kehoani. Valokuvatulla paikalla tai kaupungilla ei ole väliä eikä sillä ketä kuvassa on. Aika on merkittävin tekijä.
Tänä talvena olen monta kertaa kävellyt pitkin katuja ja polkuja, kahlannut lumessa ja tuntenut pitkän hameen sääriäni vasten. Olen tuntenut tarvetta nostella helmojani, vaikka hameeni yltävät tuskin polveen. Silloin ajattelen: olen elänyt tämän aiemminkin. En ole varma mitä "tämä" tarkoittaa. Tätä kapunkiako? Kaupungin katuja? Vaiko tällaista talvea? Vai tunnelmako se ylipäätään on tuttu?
Kerroin äidillekin. Se sanoi tietävänsä mistä puhun. Tunteneensa joskus itse saman.
En tajunnut kysyä millaisissa hetkissä, tilanteissa. Missä?
2 comments
Opiskelijakirjaston poistohyllystä löytää toisinaan aarteita. Minulla on sieltä yksi ikivanha saksalainen teologian opus, jonka sivuja olen käyttänyt vaikka missä askarteluissa. Ja on sieltä löytynyt sellaisiakin, joille on ihan kirjanakin ollut käyttöä.
Kuulostaa jännittäviltä nuo tuuttuden tuntemukset menneisyyteen liittyen. En voi väittää kokeneeni samaa, mutta yhtä kaikki oikein jännittävältä se kuulostaa.
by Maija on 4. maaliskuuta 2011 klo 17.30. #
Minäkin olen hamstrannut vanhoja kirjoja askerteluihin. Yksi on nimeltään Geologie. Siinä on kerrassaan hienoja viivapiirroksia simpukoista, meduusoista, maan kerrostumista. Vaikka kieltämättä minun on hirmuisen vaikeaa leikellä kirjoja - kirja kun on kirja sentään!
Ja tuntemukset sitten... niin. En tiedä mitä minulle oikein tapahtuu. Haha (hermostunutta naurua). Suvussani on vahvoja tunneihmisiä, jotka ovat hurjia etiäisten tulkitsijoita ja vaikka mitä. Olen luullut, ettei minulla ole sellaista herkkyyttä. Pelkäänkin ihan liikaa, kaikkea. Mitä nämä lie, ylitulkintaa?
by Eliisa on 5. maaliskuuta 2011 klo 0.17. #
Lähetä kommentti