Hullaannuin eilen jo ennen Regattaa: kyläpaikka oli täynnä kauniita asioita.
Minulla on meneillään kameranvaihtoviikot ystäväni kanssa. Kerrankin minulla on mahdollisuus tallentaa hetkiä näinkin kauniisti, harjoitella ainakin. Ystäväni taas nauttii pokkarin kepeydestä, siitä että voi työmatkallakin kaivaa taskusta kameran ja näpsäistä kuvan, vangita tunnelmia ja arkisia kohtaamisia. Ja minä siis kannan kameralaukkua silloin kun jaksan.
Onneksi eilen jaksoin.
Kävelemme ruuan päälle meren rantaan. Meidät on lähes ajettu ulos, emännällä on kiire lauantai-illan rientoihin. Käskee meidän mennä rantaan ja me menemme. Etsimme katseillamme punaista pientä rakennusta. Helppo tehtävä. Sibelius-monumentin takaa se jo pilkistää: Cafe Regatta.
Sinne aion viedä kaikki vieraani niin kauan kuin tämän kaupungin parhaiden puolien esitteleminen on minun tehtäväni. Jonakin päivänä minusta tulee taas vieras. Joku muu vie minut jonnekin muualle, kauniiksi katsomaansa paikkaan.
Sinne aion viedä kaikki vieraani niin kauan kuin tämän kaupungin parhaiden puolien esitteleminen on minun tehtäväni. Jonakin päivänä minusta tulee taas vieras. Joku muu vie minut jonnekin muualle, kauniiksi katsomaansa paikkaan.
Siellä ne elelee. Uusin valkoinen, pitsisen kaltainen, ei ole mukana näissä potreteissa. Se seisoo yksin paraatipaikalla. Pitää joskus kuvata. Ja pian siirtää toisten luo. Että ei ylpistyisi.
Matkalla töistä kotiin piti pistäytyä ruokakaupassa. Ennen kauppaa koukkasinkin tien toiselle puolelle. Joku vain käski mennä, kurkistaa vähän. Hirvittävän hämärät kujat, kauniita sisäpihoja, jouluvalot vielä ikkunassa. Pitää palata valoisan aikaan.
Sydämet seinissä kiinnostavat minua. Alimmassa kuvassa on yksi. Täytyy käydä kuvaamassa se toinen tietämäni ja alkaa etsimään kolmatta.
Sydämet seinissä kiinnostavat minua. Alimmassa kuvassa on yksi. Täytyy käydä kuvaamassa se toinen tietämäni ja alkaa etsimään kolmatta.
Keski. Viikko. Ilta.
Keski. Viikko. Keskiviikko. Keskiviikkoilta. Viikkoilta.
Kielemme on kummallinen, ei mahdu välillä suuhun lainkaan.
Eilen illalla söin suklaata, katselin kynttilöitä, kuuntelin Anna Järvistä ja luin markus Nummen Karkkipäivää. Aiemmin päivällä olin lohduttanut itseäni vaaleanpunaisilla tulppaaneilla. Ne onnistuivat tehtävässään täydellisesti, ja toki jatkavat työtään edelleen. Kimppu kukkia tekee paljon! Ja oli sillä suklaallakin osansa. Ja Anna Järvisellä. Ja Markus Nummella.
Tämä päivä on alkanut paremmin. Lohdusta on tullut arjen kaunistaja. Hyvä niin.
Eilen aurinko helli mieltäni ja jopa lämmitti pikkuisen poskiani. Askel on heti kevyempi kulkea, kun on valoisaa. Kylmyys tietenkin tehostaa tätä vaikutelmaa piristävällä ominaisuudellaan. Kävin levyalessa, kirja-alessa ja vahingossa Kiasman kaupassa, vaikka ei siellä mitään alea ole. Ostin hyvää musiikkia itselle ja lahjaksi, muutaman mustavalkoisen kortin kokoelman lisukkeeksi ja tarroja opetusmateriaalien tekoa varten. Kirjoista pystyin pidättäytymään. En tiedä miten onnistuin.
