Luokanopettajaopiskelijat tykkäävät vitsailla aiheella "Tänään yliopistolla". Monesti jutun pointti on askartelussa tai paskartelussa. Mietitään, että mitenkäs akateemista se olikaan tämä lennokkien tekeminen (ja ehdottomasti myös niiden lennättäminen).
Jos minut saa kiinni "tänään yliopistolla" -tyylisestä raportoinnista, niin olen hyvin suurella todennäköisyydellä juuri viettänyt nautinnollisen päivän ja oppinut paljon uutta itsestäni ja tulevasta ammatistani.
Olen kävellyt kaksi kertaa viikossa kolmen kuukauden ajan tässä portaikossa. Vasta nyt tajusin katsoa ylös sen sijaan, että olisin tuijottanut portaita ja askeltavia jalkojani. Silmä! Alhaalle katsottaessa silmä oli samanlainen, mutta vihertävämpi eikä lainkaan näin "syvä". On koskettavaa löytää ympäriltään tällaista keuneutta, mitä ei odota rakennuksesta sen kuoren perusteella löytävän.
Törmäsin tässä hetki sitten komeaan käsityöläishenkiseen matkailuvainuun. Kuvan nähdessäni tajusin, että jos eräs ikuisuusprojektini saa joskus päätöksensä, niin juuri tältä tulen näyttämään. Pyöreähköltä väripallerolta. Mutta onhan näitä jämälankalappuja neulottu ja mukana kannettu jo niin monta vuotta, että pakko alkaa kohta rakentamaan niistä isompaa kokonaisuutta. Niistä tulee tilkkutakki. Järkyttävän mahtavaa!
Intoani laimentaa hieman sellainen juttu, että en yhtään tiedä kuinka hihat toteuttaisin. Jos teen nekin neilöistä, tulee takista vähemmän istuva ja (jos mahdollista) vielä enemmän säkki. Toinen vaihtoehto on neuloa kaksi putkea, jatkaen kuitenkin jämälankojen kuluttamista eli raidoilla mentäisiin. Molemmat vaihtoehdot tuntuvat kehnoilta. Ilmeisesti on vain kokeiltava jotain. Järkyttävän mahtavuuden maksimoimiseksi voisin toki tehdä toisen hihan tilkuista ja toisen raidallisena putkena.
Reilu viikko sitten multaan upotetut kirsikkatomaatin ja suippopaprikan siemenet ovat synnyttäneet uuden elämän. Vihreät napit synnyttivät myös jotain, oikean kukkakedon. Onkohan olemassa joku määritelmä sille, milloin ihminen omistaa liikaa nappeja? Ei varmaan. Ei nappeja voi olla liikaa.
Kesällä 2007 vietin lähes kaiken vapaa-aikani Sinebrychoffin puistossa lukien. Olimme tulleet Helsinkiin kesätöihin, minulla oli kaksivuorotyö ja toinen teki kolmessa vuorossa. Yhteistä aikaa vietimme lähinnä nukkuen, saman sängyn kun jaoimme. En tuntenut kaupungista ketään, sukulaiset olivat poistuneet lomailemaan muualle Suomeen ja yhden käden sormilla laskettavat samaan kaupunkiin eksyneet tutut tienasivat hiki hatussa leipää pöytiinsä talveksi. Niinpä minä luin, kuvasin perhosia ja seikkailin pitkin pääkaupungin katuja yksin tai toisen kanssa. Niin, ja tein niitä töitä hiki hatussa.
Tuon kesän jälkeen toinen sanoi, että ei ikinä tule muuttamaan Helsinkiin. Ei missään tapauksessa. Syitä oli monia: kaupungin koko, koko kaupunki, sen ihmiset. Eikä siinä mitään, hyväksyin toisen ajatukset, vaikka omat kokemukseni olivatkin olleet positiivisia. Siitä parin vuoden kuluttua kuitenkin palasimme, ensin minä ja sitten toinen vuoden päästä perässä. Ikinä ei pitäisi sanoa ei ikinä.
Meillä on täällä kaikki hyvin.
Koko ajan jalaka kaasupolokimella, jotta millon pääsis takasin pohjosseen!
... näkyy tässä paremmin. Se on julmetun pitkä ja värikäs ja komean paksusta langasta tehty! Kuva on vuodelta 2007, jolloin olen viimeksi käynyt Tukholmassa. Pitäisi pian päästä uudestaan.
Videoiden loppumatton suo tarjoaa paljon kuraa, mutta myös helmiä. Viime aikoina sinne on ilmestynyt erilaisia tulkintoja Radioheadin tuoreesta tuotannosta. Erilaiset visuaaliset raamit tuovat lauluun uusia kulmia katseltavaksi. Ehkä mieluiten kuitenkin vain kuuntelisin ja loisin maailman ihan itse.
Aurinko herätti, toivotti huomenta ja mukavaa päivää.
Söin hitaan aamupalan lehteä lukien.
Lehteä on luettava näinä päivinä varoen.
Askel on kevyt kulkea. Mieli on avoin ja aurinkoinen. Sisäinen kalenterini yrittää levittää levottomuutta. Siihen ansaan ei aio mennä. Haluan oppia maksimoimaan arjen nautinnot ja sellaiseen yhtälöön kalenteri sopii kovin huonosti.
Sinä
Turhaan nimeäsi lausunko
jos sanon: rakastan.
Vain kuohuni rannalla, meren aalto, kukka,
ei meri eikä maa.
Taivaan tähti, vaan ei taivas.
Kuitenkaan
täydempää sanaa löydä en
todempaa
kiitossanaa, jossa maa ja meri olisit
ja taivas.
Kirsi Kunnas – Tuuli nousee IV 1953
Tyttö
Olin aivan yksin – tietämättä lain.
Tuli tummasilmä outo kulkijain.
”Tyttö” , sanoi, ”tyttö!” Vielä kuulen sen.
Suuteli mua suulle hiljaa nauraen.
Taakseen katsomatta kulki eteenpäin
sataa muuta suuta suudellakseen näin.
”Tyttö” , tuuli huokas, ”tyttö, tyttönen –”
Olen yksin, yksin. Tiedän, tiedän sen.
Aila Meriluoto – Lasimaalaus 1946
Kaupunki
Kovin ovat talot kasvaneet tässä kaupungissa,
kuilut syventyneet, vesi tullut mustemmaksi,
kohta se ryömii kaduille, kaiteet ovat hauraat,
pohjavesi nousee, kellarit ovat jo täynnä,
pelko nousee, pelko kätketään
ahdistavaan tahdikkuuteen,
ilmirikoksiin.
Pian tarvitaan veneitä. Kuuletteko kohinan,
ottakaa veneet, hatut eivät enää auta,
tai jos heittäydytte rohkeasti,
viekää sana hänelle, Liikuttajalle,
että hätä on sangen suuri.
Eeva-Liisa Manner – Tämä matka 1956
Näin perjantaina valohoitomatkalla kanadalaista alkuperää olevan neulegraffitin. Harmillisen vähän näihin kaupungilla törmää. Pitäisi varmaan itse alkaa tehtailemaan jotain tällaista, ei ole tullut koskaan kokeiltua. Hienoimman koskaan näkemäni neulegraffitin olen bongannut Tukholmassa. Se oli värikäs ilmestys, joka ylsi maasta kasvojen korkeudelle, ja vaikka kuinka pylvästä kiersimme niin emme ymmärtäneet kuinka ihmeessä neule oli kiinnitetty.
Se on mysteeri vielä tänäkin päivänä. Siis varmasti pujotettu ylhäältä alas.
Lomalaisista toinen jätti tai unohti tai antoi saamansa naistenpäiväruusun meille. Tänä aamuna hylätty keltainen kaunokainen näytti siltä, että hänen päivänsä ovat luetut. Iltapäivän auringossa se kuitenkin oli jo nostanut päätään, joskin hieman väsyneen oloisesti. Saas nähdä miten pitkään sinnittely jatkuu tuossa pienen pienessä jekkupullossa.
Eilen oli iloinen päivä. Tein askarteluostoksia, söin itseni mukavaksi ja näin pitkästä aikaa teatteria, joka kosketti, pisti ajattelemaan ja sai aikaan keskustelua. Tänään olen työstänyt yhden kurssin lopputyötä, istunut risti-istunnossa lattialla ja järjestellyt valitsemiani kolmen eri runoilijan runoja järjestykseen, joka kertoisi tarinan. Onnistuin. Laveerasin järjestyksen löydyttyä jokaiselle runolle pohjan, joita alan nyt lauantai-illan ratoksi työstää tusseilla, kollaasitekniikalla, ehkä kankailla tai nauhoillakin. Ihan jännittää, että mitä sieltä syntyy!
Kävin myös käppäilemässä ulkosalla. Jalkojen alla ritisi ja paukkui koko matkan. Jos pysähtyi, niin kuuli jään alla solisevan veden.
Minä en shoppaile. En shoppaile, koska minulla ei ole siihen varaa. En shoppaile, koska en tarvitse mitään. En shoppaile, koska en halua. Tällä viikolla olen kulkenut tapojeni vastaisesti kaupasta toiseen pohjoisesta saapuneiden lomalaisten kanssa. Kierrellessä olen huomannut tarvitsevani yhtä jos toista. Tarvitsen ainakin farkkulappuhameen, farkkulappushortsit, harmaan jakun kauniilla vuorikankaalla, kukkaisia ja raidallisia ja pilkullisia legginsejä ja/tai sukkahousuja, valkoisen puuvillaisen neuletakin taskuilla ja sinisen merimieshenkisen kollegetakin.
Rahan (siis sen puutteen) lisäksi ostamattomuuteeni vakuttaa se, että ainainen ajatukseni on: osaisin tehdä tämän itsekin. Ja vaikka sitten lopulta en koskaan tekisikään, niin ajatus pelastaa monelta pahalta. Sillä ei vain tämä asunto ole täynnä tavaraa; koko pallomme pullistelee. Siksi ostan mieluummin jonkun vanhaa, hylättyä, ja teen oman näköiseksi.
Pari viikkoa sitten ostin euronpäivänä yhdeksän vaatetta yhdeksällä eurolla: kahdet farkut, farkkulegginssit, mekko, kaksi paitulia, kaksi kaulaliinaa ja jakku. Voi sitä löytämisen onnea!
Kuvissa kolme mainituista.
Kuvissa kolme mainituista.
Uploaded by felipeataide. - Watch original web videos.
Tiistaina vietetään kansainvälistä naistenpäivää. Helsingin Sanomat on julkaissut listan sadasta suomalaisesta naisesta, sadasta "parhaasta" suomalaisesta naisesta. Listalle päätyneet ovat menestyviä, esikuvaksi kelpaavia naisia, joista silmiin pistävän moni tunnetaan työstään: he työskentelevät ihmisten hyväksi, yhteisvastuullisesti, yleistä hyvinvointia tavoitellen.
Vaikka tällaiset listat ovat vähän arveluttavia, niin silti poimin listalta itseäni liikuttavat naiset. Lisäksi pysähdyin monen nimen kohdalle tutkimaan kenestä on kyse ja löysin mahtavia ihmisiä, joiden nimet minun täytyy piirtää tiukasti muistini sopukoihin.
Irja Askola, Kaarina Hazard, Fatbardhe Hetemaj, Outi Hovatta, Maarit Hurmerinta, Katri Helena Kalaoja, Helena Kekkonen, Liisa Keltinkangas-Järvinen, Leea Klemola, Maija Louekari, Nasima Razmyar, Anni Sinnemäki, Christel Sundberg, Miina Äkkijyrkkä.
Muutamien kohdalle pysähdyin pitkäksi aikaa. Luin, kun yksi heistä puhuu rauhankasvatuksesta. Kuuntelin erään kertovan kuinka hänestä tuli hän. Luin, kuinka yksi oli avannut Koiramäen talossa -kirjan ja kokenut luullakseni samanlaisen järistyksen kuin minä silloin, kun löysin maahan hautautuneen, jo osittain maatuneen kengän pelloltamme. Eräs pysäyttää ajattelemaan miksi Suomessa on koko ajan kiire, vaikka kaikkialla on koneita työtä ja elämää tehostamassa. Löysin taiteilijan, josta en tiennyt yhtikäs mitään, mutta nyt tunnen tarvetta tietää hänestä kaiken.
Kuitenkin koko ajan lukiessa takaraivossa naputtaa. Nämä listatut naiset ovat tutkijoita, taiteilijoita, poliitikkoja, vaikuttajia. Mitä meriitit oikeastaan kertovat? Heistä itsestään, meistä lukijoista?
Tekisi mieli tehdä oman elämän sata parasta naista -lista. Ehkä teenkin.
Tekisi mieli tehdä oman elämän sata parasta naista -lista. Ehkä teenkin.
... heräsin tunnin kelloa aiemmin (viisarit osoittivat 05:30).
... tein typerimmän tentin koskaan, nopeammin kuin koskaan (1h 15min).
... menin kirjastoon ja surffasin avokadoa ja jogurttia sisältäneen aamiaisen verran.
... nostin kanditutkielmapäiväkirjani esille ja täytin sivun toisensa perään.
... testasin guugelia erilaisilla sanayhdistelmillä ja muutamilla nimillä - tulosta tuli.
... elin kolme tuntia ajattelematta kertaakaan ajan kulumista.
... rullailin innostuneena opiskelijakirjaston kaunokirjallisuushyllyjä ees taas.
... jätin Mellerin ja Saarikosken, otin Harmajaa, Meriluotoa, Mannerta ja Kunnasta.
... tunsin palautushyllyn ohi kävellessäni, että etsimäni kirja on siellä eikä oikealla paikallaan.
... hämmästelin etiäisiä, aavistuksia.
... unohdin syödä ruokaa.
... söin vaaleaa leipää ensimmäistä kertaa kolmeen kuukauteen.
... kärsin moraalisesta krapulasta yhden pirun leivän takia.
... ostin pussin irtokarkkeja ja sokerihumalluin jo muutamasta.
... kannoin kameraa mukanani ottamatta sitä esille.
... katsoin miesten viestihiihdon koosteen.
... olin kateellinen Euroopassa väliviikkoa viettäville kanssaopiskelijoille.
... tiskasin viikon tiskit.
... leivoin suolaista piirakkaa illan iloksi ja huomisen ruuaksi.
... ajastin Teemalta monen monta ohjelmaa.
... ajattelin kummipoikaani.
... katson Kohtaamisia.
... neulon vähän.
... luen iltasadun itselleni.
... nukahdan yksin.
Talvi on kääntymässä kevääksi. Siemenet pääsevät ehkä jo huomenna multaan.
Purkit ovat kerääntyneet ikkunalaudalle odottamaan asukkaita.
Löysin yliopiston opiskelijakirjaston poistomyyntihyllystä kolme teosta, jotka oli pakko kantaa kotiin, vaikka reppu oli valmiiksi täynnä. Kustannukset nousivat kuuteen euroon, mikä on verrattain paljon siihen nähden, että oman laitokseni kirjasto poistaa kirjojaan ilman rahan liikehdintään suuntaan tai toiseen. Mutta sanoista ja kuvista, kovista kansista, maksan silti aina mielelläni.
Kansallisteatterin historiaa valottavat valokuvat saavat minussa aikaan kummallisia tuntemuksia. Kiinnostusta, kunnioitusta, kysymyksiä, nostalgian nälkää - mitä näitä nyt on, aika tavanomaisia varmaan, jos historia kiinnostaa. Ja samalla jossain sisälläni herää ajatus siitä, että olen nähnyt nämä maisemat ennenkin. Kokenutkin. Jos kuvassa on vain ihmisiä, näen vaatteet, ehkä hiukset, ja tuttuus leviää pitkin kehoani. Valokuvatulla paikalla tai kaupungilla ei ole väliä eikä sillä ketä kuvassa on. Aika on merkittävin tekijä.
Tänä talvena olen monta kertaa kävellyt pitkin katuja ja polkuja, kahlannut lumessa ja tuntenut pitkän hameen sääriäni vasten. Olen tuntenut tarvetta nostella helmojani, vaikka hameeni yltävät tuskin polveen. Silloin ajattelen: olen elänyt tämän aiemminkin. En ole varma mitä "tämä" tarkoittaa. Tätä kapunkiako? Kaupungin katuja? Vaiko tällaista talvea? Vai tunnelmako se ylipäätään on tuttu?
Kerroin äidillekin. Se sanoi tietävänsä mistä puhun. Tunteneensa joskus itse saman.
En tajunnut kysyä millaisissa hetkissä, tilanteissa. Missä?
