Viime juhannuksena. Aurinko nousee.
Milloin taas on kesä?
Pöllöperheen uusin jäsen lähti mukaani Joesuusta joulumarkkinoilta.
Siinä se nyt sitten katselee touhujamme, hellästi laiskojen luomiensa alta.
Olen kaivanut virkkuukoukut ja -langat taas esille. Kukkasia on niin mukavaa virkata. Syntyvät hetkessä ja antavat mahdollisuuden väreillä ja erilaisilla kerroksilla leikittelyyn. Virkkaus on selvästi enemmän minun juttuni kuin neulominen. Ei pisteleviä puikkoja, karkaavia silmukoita ja variaation mahdollisuudet rajattomat. Hauskaa!
Virkkauslankojen etsiskely (ja löytäminen) kirpputoreilta se vasta hauskinta puuhaa onkin! Pienten kerien värit ovat niin herkullisia, että usein yllätän itseni ostamasta lankaa, jonka väriä kavahtaisin missä tahansa muualla, mutta en missään tapauksessa virkkauslangassa. Kukkien lisäksi virkkaan neuletakkia, mutta se jos mikä on tylsää ja ikävää. Olen vielä tietoisesti maksimoinut tylsyyden virkkaamalla yhdellä värillä: mustalla. Uh. Voi minua.
Heräsin aamulla ennen kelloa. Pomppasin ylös ja aloitin päivän työt. Pian puhelin soi. Pikaiset kysymykset koskien sitä missä olen, mitä teen ja mitä tulen tänään tekemään sekä huolestunut, mutta himpun verran liian pikainen tiedustelu terveyteni tilasta. Nooo kotona, kirjoitushommia, mitä nyt jaksaa, aamunuhaa ainaista. Ja pian huomaan hengästyväni ja vastaavani esitettyyn kysymykseen jota kuinkin niin, että juu, voithan sinä kyllä toki ilman muuta totta kai tuoda tytöt tänne, kun te menette synnyttämään...!
Tänään minusta siis tuli yhtä pientä sukulaista rikkaampi ja maailman parhaimman syntymäpäivälahjan saanut nuori naisihminen. Kädet vapisten olen yrittänyt taltioida tätä päivää tuleville sukupolville, siinä järin onnistumatta. Pienen ihmisen muodossa tulleen lahjan lisäksi sain iloisen mekon (vapinaa havaittavissa kuvassa), Uppo-Nallen ajatuksia, muotokuvan minusta (ja toisesta) sekä itse tehtyjä lahjakortteja "elokuviin", "hierontaan" ja "sinne minne haluat".
Edes ikävystyttävä kokoontuminen ryhmätyön pariin ei hilpeyttäni horjuttanut.
Hyvä päivä syntyä on tämä.
Kaksi avokadon kiveä, kasa makean suippopaprikan siemeniä ja säälittävä määrä kirsikkatomaatista puristeltuja paperiin tarttuneita entisiä kosteita länttejä, nykyisiä siemeneksi kutsuttuja odottaa istuttajaansa. Sormet syyhyävät jo, oikein kaipaavat multaa. Myös kukat odottavat uutta multaa ja osa suurempia ruukkujakin. Mutta se mullan kantaminen kaupasta kotiin. Se vaikuttaisi nyt olevan se vihoviimeinen homma. Ehkä jo tänään?
KUVA: Thomas Campbell
Viikonloppu oli rauhallinen ja leppoisa. Olin lähinnä yksikseni, seurassakin paikalla mutten läsnä. Luin. Kuuntelin musiikkia. Ajattelin paljon. Piti piirtää, mutta en piirtänyt eikä siinä mitään. Piti myös täyttää hakupapereita, kirjoittaa motivaatiostani ja tutkia erään Välimerellisen yliopiston tarjontaa. Tarjontaa tutkin kyllä: jo pitkään mieltäni oli kutkutellut herkullinen yhdistelmä opettajankoulutuksen alaisuudessa, "Art and History". Opiskelin myös itse maasta ja kulttuurista sekä tutkailin säätilaa kevätlukukauden kuukausina. Herkkua, pelkkää herkkua.
Ja sitten yhtäkkiä lauantain ja sunnuntain välisenä yönä ymmärrän kristallin kirkkaasti, että ei ei ei tätä! Makaan siinä ystäväni huoneen lautalattialla ohuella patjalla ja tunnen kasvoillani vedon, vaikka nukun kuumana hohkavan patterin vieressä.
Jos lähden, lähden toisen kanssa.
Sunnuntaina selaan jo asuntoja ympäri maailman. Virkkaan ja neulon lähes yhtä aikaa ja tunnen vapautuvani. Päätän, että opiskelen ensi vuonna kuvataiteen didaktiikkaa, vaikka sivuainevalintoja ei ole julkaistu. Päätän myös, että myöhemmin olen se yksi ainoa valittu, joka saa opiskella aineenopettajan pätevyyden. Päätän kokeilla mahdollisuuksiani suomen kielen ja kirjallisuuden aineenopettajakiintiöön, mutta pelkkä ajatuskin suomen kielen 60 opintopisteen laajuisista opinnoista saa minut voimaan pahoin. Päätän virkata, neuloa, ommella ja piirtää, jotta mieleni pysyisi kepeänä.
Tänään, maanantaina, luen viikon horoskooppiani. Siellä puhutaan alitajunnan voimasta, herkkyydestä, intuitiosta. Varoitetaan, ettei logiigalla pärjää tällaisina aikoina.
Olen samaa mieltä.
Niin. Ja Välimeri siintää edelleen mielessäin, mutta niin toisella tapaa.
Niin. Ja Välimeri siintää edelleen mielessäin, mutta niin toisella tapaa.
Löysin kaiken opetussälän seasta muiston viime kesältä. En tiedä kutsuisinko tätä kirjeeksi vai taideteokseksi. Haluaisin tulkita tuota itselleni vierasta kieltä. Suuria sanoja varmasti, siitä ei ole epäilystäkään.
Tämä sydän on ensimmäinen koskaan löytämäni sydän seinässä. Jos ihan tarkkoja ollaan, niin en löytänyt sitä itse. Matkasimme tästä ystäväni kanssa bussilla ohi, enkä minä suinkaan ollut ensimmäinen havainnon tehnyt. Mutta se oli jotenkin hieno hetki: tärkeän ihmisen kanssa löydetään jotain, joka kertoo niin paljon. Vaikka siis tuohan (tuokin!) on vain reikä seinässä, vika. Pala laastia puuttuu. Kosteus hiipii sisään. Hapristuttaa.
Ja silti. Miten siitä juuri tuon muotoinen pala on lähtenyt?
Kuvat on näpsäisty lauantaina. Näitä aurinkoisia päiviä on viime aikoina riittänyt. Hyvä niin.
Villapallerot ovat näköjään päätyneet väärään paikkaan. Kamera odottaa puhdistajaa.
Siirtolapuutarhan talot tulivat mieleeni, kun kävin hetki sitten katsomassa Kolme iloista rosvoa. Koko Kaardemumman kaupunki oli ällistyttävän kaunis, jännittävä ja suloinen. Jostain syystä tykästyin kaikkein eniten rosvojen sotkuiseen, vähän tummanpuhuvaan kotiin, jossa oli monen monta erilaista ikkunaa ja kaappia ja arkkua ja kotoista epäjärjestystä. Tosin ehkä eniten minuun vetosi ne ikkunat. Olen heikkona ikkunoihin.
Koko esityksen ajan yritin painaa yksityiskohtia mieleeni.
Niin huikea kapunki Kardemumma oli.
Eilen kuuntelin The Cinematic Orchestraa. Tänä aamuna Ólafur Arnaldsia.
Hautaudun velvollisuuksieni alle. Onneksi äiti kävi, irrotti vähän arjesta. Aurinkokin auttaa, kirkkaus ja valkoisuus. Ja hyvä musiikki. Mutta niistä huolimatta on kauhistuttavan vaikeaa pitää mieli kirkkaana, tavoitteet selvillä ja elämän realiteetit, pienen ihmisen rajallisuus päällimmäisenä. Jatkuva pyrkiminen johonkin, tavoittelu ja ajan kanssa kilpaa juokseminen - voi että. Ne eivät sovi mielenterveydelleni ollenkaan.
Vaadin niin kamalasti, erityisesti itseltä. Se tekee joskus elämisen niin raskaaksi. Saa ja pitää paneutua, antautua, mutta ei aina ja kaikkiin asioihin yhtä voimallisesti. Huominen tulee joka tapauksessa, kaikesta selviää ja ilman jatkuvia vaateita ja tiukkoja tavoitteita, sillä niin elämä nyt vaan on kevyempää kulkea.
Aina ei tarvitse olla kiltti.
Aina ei tarvitse olla tehokas.
Aina ei tarvitse olla oikeassa.
Sillä oikeaa ei ole.
Hitaus on kaunista
Eikä kilttejä tyttöjä tarvita.
Ajattelen tekemättömyyksiä. Velvollisuuksia ja mielitekoja, kaikki samalla viivalla odottamassa. Odottamassa, että tarttuisin. Muuttaisin tehdyksi. Ajattelen paljon. Bussissa, junassa, pedissä. Kahvilla, luennolla, pesulla. En tahtoisi pyöritellä päässäni. Tahdon toimia ja tutkailla ja tuhertaa. Mutta sen sijaan juon kahvini rauhassa, luen sivun kirjasta, monta lehdestä. Kerään levyjä pinoksi, laitan päällimmäisen soimaan ja vaihdan kohta seuraavaan.
Iloitsen juoksevista viikoista. Vain siitä tiedän, että aika kuluu. Kuluu, vaikka en aina tarttuisikaan odottaviin asioihin. Sillä ne kyllä odottavat. Vaikka maailman loppuun asti.
Onneksi voi aina pestä koneellisen tai pari pyykkiä ja tuntea olevansa tehokas.
