Vuonna 2009 tein monia asioita.
Kirjoitin, luin, haastattelin, litteroin ja tutkin maailman parhaimman työparin kanssa. Opettelin opettamaan. Löysin sisäisen opettajattareni, mutta kadotin sisäisen tulkin. Keväällä elämäni keskittyi toisaalta valmistumiseen, toisaalta jo seuraaviin pääsykokeisiin. En välttämättä ollut kovin hyvää seuraa, hyvä ystävä, saati kumppani.
Kävin pääsykokeissa. Ensin rastitin. Sitten puhuin, hymyilin ja olin vakuuttava. Valmistuin. Pidin valmistuvien puheen, se oli suuri kunnia. Itkettiin paljon, naurettiin paljon ja sain kaksi (2!) stipendiä. Olin itselleni ennennäkemättömän armollinen: lomailin juhannukseen asti ja koko elokuun. Ansaitsin rahaa tulkkaamalla siivoamisen lisäksi. Kesä oli hyvä sitten kun se tuli. Ryntäsin makaamaan aurinkoon aina, kun se edes vähän pilkisti. Iho voi melko hyvin tämän ryntäilyn ansiosta.
Sain tietää, että pääsin opiskelemaan. Kaupunki ja yliopisto ehdottoman väärät, ala kuitenkin oikea. Kävin tulevassa opiskelukaupungissani tervehtimässä tätiäni viimeistä kertaa Flow-festaroinnin ohella. Täti sanoi minua prinsessaksi ja sai minut pelkäämään mahdollisesti tätitöntä kaupunkia, johon syksyllä saapuisin. Tätitön kaupunki otti minut vastaan hyvin. Ei syleillen, mutta ihan hyvin.
Puolisko jäi tolokun kaapunkkiin. Erillään eläminen sattui odotettua vähemmän. Tuin junayhtiötä tukemasta päästyäni. Syksy oli lämmin ja muuttui kirpsakaksi, aivan kuin olin tulevaisuuden taulussa toivonutkin. Pääsin myös sienimetsään, äidin kanssa tietenkin.
Puolisko muutti ensimmäisestä yhteisestä kodista hänelle ensimmäiseen omaan valtakuntaan, jota hän yksin hallinnoi. Hänelle on tehnyt hyvää asua yksin. Minun asumismuotoni muuttui kämppäilyksi monen vuoden koteilun jälkeen. Se ei tunnu hyvältä, mutta 13 neliötä ei vain ole muuntunut mielessäni kodiksi asti.
Luennot maistui herkulle, tentteihin oli nautinnollista lukea, kirjasto oli ystävä. Tutustuin mukavaan Lotta-tyttöön ja haluaisin tutustua paremmin moneen, moneen opiskelutoveriin. Ja toisiin en sitten yhtään.
Joulun alla minusta tuli tomeran tyttövauvan kummitäti. Itkin, kun kuulin nimen ja vähän muutenkin. Joululomalla en ehtinyt lukea enkä neuloa niin paljon kuin olin suunnitellut. Mutta onneksi loma jatkuu vielä 17 päivää uuden vuoden puolelle. Aikalisä, ikään kuin.
Vuosi 2009 oli hyvä vuosi. Kertakaikkisesti ja kaikkinensa!
Vessan vieressä on eteinen. Vai toisin päin? Eteisestähän kuitenkin mennään vessaan, joten? No. Eteinen on pieni. Siellä on yksi ikkuna ja paljon kenkiä. Ja jotain mihin katse aina palaa.
Minä hidastan vauhtia entisestään, palaan aaton tunnelmiin. Annan rauhan ja hartauden jäädä. Hitailen tunteella, aatoksella ja paatoksella..
Mennyt aika, arjen historia, mielikuvituksen lentoon päästäminen, mielen myllerrys(olenko nähnyt tuon ajan? miksi kaikki tuntuu niin tutulle? miksi kaipaan aikaa jota en ole elänyt?), pienet pojat, poikamainen vauhti, hassut kysymykset, äitin tekemät eväät, tätin hevostarinat, kaunis valo sisällä, häikäisevä ulkona, kuumuus, henkeäsalpaava vesi, ajomatka kotikotoa pois päin, yksin, hiljaa, satoja kilometrejä teitä, peltoja, traktoreita, kuovi-vauvoja ja vihdoin siinä kodissa, jonne reissuilta palataan.
Onni on myös lainakamera.
Aloitetaan lopun alusta: viimeisen tehtävän palautus.
Pääsykokeiden ensimmäinen vaihe.
Valmistuminen.
Ja sitä seurannut lahjominen.
Pääsykokeiden toinen vaihe.
Juhannus töissä.
Ja vähän mökilläkin.
Kukkasia.
Suuria sadepisaroita.
Ja ennen kaikkea odotusta, pohdintaa, jännitystä, pelkoa, luottamusta, uskoa tulevaan, epäilystä, innostusta, haikua, yritystä keskittyä olennaiseen: tähän hetkeen.
Minä olen siis Elsa.
Tulen täältä.
Mutta kotini on tätä nykyä täällä.
Teen käsilläni.
Etsin ja löydän.
Viehätyn kaikesta vanhasta ja epäilen syntyneeni väärään aikaan tai käyneeni täällä jo kerran.
Olen sulkenut juuri sulkenut oven enkä vielä tiedä millaisen avaan seuraavaksi.
Tenhoja on säilö, päiväkirja, postikortti ystäville lähelle ja kauas sekä itsetutkiskelun väline.
Kuvat on käsitelty: minulla on kamera vain kännykässä... Niinpä.
