Viime aikoina omat pohdiskeluni ja arki-iltojen keskustelut sen toisen kanssa ovat pitkälti pyörineet hyvän olon ja onnellisen elon ympärillä. Myös hilpeänä lauantaina hiljenimme vieraidemme kanssa pohtimaan asiaa - ennen kaikkea:
missä meillä on tai olisi hyvä olla.
En tiedä millaiset tuulet maailmankaikkeudessa oikein puhaltelee, mutta asiaa on pohdittu hyvin samaan aikaan monella eri taholla. Huomasin, että Eeva Kolu aikoo heittää hyvästit kiristelylle. Samalla suunnalla hyvinvoinnista ja suhtautumisesta kirjoitti myös Sara Karlsson. Sara K.:n kommenttilootassa käydyssä keskustelussa taas vinkattiin linkkaamaan Satakunnan Kansan kolumniin. Kaiken kukkuraksi ja pisteeksi iin päälle löysin Tyyneysrukouksen, joka sanoo kaiken tarvittavan. Se on uusin ohjenuorani.
Jumala, anna minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa,
rohkeutta muuttaa ne jotka voin ja viisautta erottaa nämä kaksi toisistaan.
Sattumien summa johdatti minut viettämään Taiteiden yötä yksikseni. Mikä vapaus mennä minne vain! Listasin pienelle vaaleanpunaiselle post-it lapulle paikat, joissa halusin käydä ja yllätyksekseni niitä oli vain muutama. Vierailin Valokuvataiteen museossa Ulla Jokisalon näyttelyssä Aikomuksia. Taiteilija itse opasti vieraat näyttelyn saloihin ja olipa näyttelyn oheen perustettu vielä työpajakin! Jokisalon tapa käyttää töissään kirjontaa tekee minuun suuren vaikutuksen. Vasta näyttelyn jälkeen tajusin omistavani postikortin eräästä Jokisalon työstä.
Katselin läpi myös Vapaan Taidekoulun näyttelyn ihmetellen hiljaa mielessäni, että kuka kumma sellaisesta taiteesta pitää. Sadan työn joukossa oli ehkä neljä taulua, joiden äärelle jaksoin pysähtyä. Mieleen jäi vain yksi taiteilija: Johanna Aalto. Kaikki näyttelyn työt olivat myytävänä, töiden takana nimekkäitä suomalaisia taiteilijoita, mutta minä moukka en ymmärtänyt töiden päälle.
Kaapelitehtaalta otin suunnaksi Tähtitorninmäen, jossa lausuttiin Saima Harmajaa ja käytiin läpi hänen lyhyttä elämäänsä lukemalla runojen lomassa päiväkirjamerkintöjä. Siellä heräsin ihmettelemään elämääni tässä kaupungissa ja kaikkia niitä menneitä elämiä, jotka tässä kaupungissa on eletty. Saimakin. Tähtitorninmäeltä kävelin Saiman kotikadulle, josta jatkoin matkaa Toven kotikadulle ja päädyin kauniille Esplanadille, joka oli muuttunut räkäoksennukseksi. Itketti.
Saimme lauantaina kaivattuja vieraita Lapin kaupungista. He viipyivät luonamme kymmenen tuntia, siis vain pienen hetken kahden lennon välissä. Mutta mepä otimme kohtaamisestamme kaiken ilon irti ja vietimme yhden tämän kesän ikimuistoisimmista illoista! Yllätimme itsemme vuoristoradasta, heittämästä lautasia ja syömästä jäätelöä Merisatamassa elokuun pimeyden jo laskeuduttua.
Suunnittelemattomat hauskuudet tuovat hilpeän onnen tunteen!
Hilpeyden ja kesäisen kepeyden seassa kaihostelimme myös hieman. Ja puhuimme vakavaan sävyyn tulevaisuudesta. Siitä, mistä itsemme pian löydämme ja mistä eritoten haluaisimme itsemme löytää. Huokailimme: näkisimmepä useammin. Olisipa välissämme vähemmän kilometrejä.
Hilpeyden ja kesäisen kepeyden seassa kaihostelimme myös hieman. Ja puhuimme vakavaan sävyyn tulevaisuudesta. Siitä, mistä itsemme pian löydämme ja mistä eritoten haluaisimme itsemme löytää. Huokailimme: näkisimmepä useammin. Olisipa välissämme vähemmän kilometrejä.
Minusta tuntuu, että työnteko ei sovi minulle. Aina kun teen töitä vähänkään enemmän, eli kesäisin, olen onneton. Viime kesänä tein ensimmäistä kertaa koulutustani vastaavaa työtä ja saman työn parissa on paiskittu tämäkin kesä. Ja siinä välissä koko talvikin.
Olen paennut arkea kuvitelmiin, joissa tutkin, kirjailen ja teen kuvia. Tänään suunnittelin bussimatkalla lukemaan ja kirjoittamaan opettamisen menetelmää, joka yhdistäisi mielikuvituksekkaalla tavalla - draamaan ja leikkiin nojaten - äänteet, kirjaimet ja sormiaakkoset. Jonakin toisena päivänä haluaisin antautua kuvien tekemiseen, kokeilla siipiäni sillä tavalla.
Olen paennut arkea kuvitelmiin, joissa tutkin, kirjailen ja teen kuvia. Tänään suunnittelin bussimatkalla lukemaan ja kirjoittamaan opettamisen menetelmää, joka yhdistäisi mielikuvituksekkaalla tavalla - draamaan ja leikkiin nojaten - äänteet, kirjaimet ja sormiaakkoset. Jonakin toisena päivänä haluaisin antautua kuvien tekemiseen, kokeilla siipiäni sillä tavalla.
Oikeasti minulle riittäisi, jos vain pääsisin eroon työstäni, jotta voisin istua rauhassa luennoilla tai kirjastossa. Jotta voisin luennolta mennä kotiin enkä töihin. Jotta voisin keskittyä paremmin elämään, siihen joka päivä kerrallaan lipuu ohitseni. Toivoisin elämäni koostuvan asioista, jotka tekevät minut onnelliseksi. Olen elänyt liian kauan välitilaa, jossa asioita tehdään mentaliteetillä tämä-on-tilapäistä-mutta-välttämätöntä.
Kuvat ovat Vallilasta viime viikonlopulta.
Tänä kesänä en ole juuri kirpputoreja kiertänyt. En oikein tiedä miksi, ei vain ole askel sellaisiin suuntiin vienyt. Mutta jotain olen niiltä muutamalta piipahdukseltakin kotiin kuljettanut. Mustavalkoinen nahkapalalaukku löytyi tänään Käpylän Elojuhlien kyljessä järjestetyltä puistokirppikseltä - eurolla. Acnen neuletakki muutti meille muutama viikko sitten, löytöpaikka Kaivopuiston kulmilla. Huomaan, että musta on hivuttautumassa takaisin vaatekaappiini. Ei paha. Ei ollenkaan paha.
// Edit: Jos tarkemmin katselee, niin laukku on sinivalkoinen ja takki valkoharmaan. Tänään katselin tarkemmin.
// Edit: Jos tarkemmin katselee, niin laukku on sinivalkoinen ja takki valkoharmaan. Tänään katselin tarkemmin.
Piemontea tutkiessa huomaa väistämättä, että jokaisella kukkulalla seisoo terävänä joko kirkon torni tai castello. Tutustuimme lähemmin viiteen linnaan, mutta yhteenkään emme päässeet sisälle. Italialaiset tuntuivat pitävän aarteitaan auki yleisölle vain kerran kuussa tai vaikkapa neljä kertaa vuodessa. Myös museot olivat auki ihmeellisiin aikoihin tai eivät ollenkaan, mikä selittyy ehkä sillä, että matkustimme aikaan, jolloin myös paikalliset lomailivat ja kuljimme melko pienissä kylissä ja kaupungeissa.
Mutta onhan niillä linnoja, italialaisilla. Kunpa suomalaiset olisivat pitäneet yhtä hyvää huolta omistaan, niistä muutamasta siis, joista sen rakkaimman yli ajaa autot.
Via Manzoni
Savona
Liguria
Italia 
Minä näen kauneuden siellä, minne muut eivät edes katso.
