Kuvataiteen didaktiikan peruskurssin yhtenä tehtävänä oli piirtää sarjakuva käyttäen jollain tapaa hyväksi jotakin Kultakauden teosta. Valitsin Schjerfbeckin Toipilaan, annoin tytön pysyä pääroolissa, mutta lisäsin tarttuvan taudin, joka nuuduttaa kaiken, mihin tyttö koskee. Tässä tapauksessa kukkasen, jota tyttö niin tuijottaa.
Olen enemmän kuin tyytyväinen lopputulokseen. Työskennellessäni tajusin taas, että piirtämistä ei saa lopettaa, ja olenkin tussitellut paljon viime aikoina. Ja jopa uskaltanut näyttää töitäni muille. Hui.
Turistina kiinnitän huomiota seikkoihin, jotka eivät muita kiinnosta. Saan osakseni oudoksuvia katseita, rohkeimmat uskaltavat naureskella. Mutta naurakoot! Tiedän, etten ole ainoa. Monet muut kaltaiseni kulkevat sivukujia, katsovat takapihoille, kurkottavat aitojen yli. Minä kuljen samoja reittejä kuin massat, mutta katson usein alas tai seinille. Tutkailen pylväitä ja aitoja, tarroja, tuherruksia, graffiteja ja raapustuksia. Ja usein löydän vaikka mitä mielenkiintoista!
Tiedäthän tunteen, joka iskee astuttaessa lentokoneesta jonnekin lämpimään? Entä tiedätkö hetken, kun seisot lentokentällä bussin ja koneen välissä, kuuntelet nousevien koneiden huutoa, tunnet vielä lempeät tuulet ja imet itseesi viimeisiä rippeitä auringosta silmillä, korvilla, ihon joka solulla? Sitten laitat purkin kannen kiinni. Visusti. Nouset portaat koneeseen, etsit paikkasi ja kiinnität turvavyön välittömästi istuuduttuasi, jotta et juoksisi epätoivoisena takaisin ulos. Takaisin lämpimään.
Ensimmäisessä kuvassa aurinko laskee Helsingissä. Toisessa jossain aivan muualla.
Viime sunnuntaina Helsinki oli peittynyt lumeen. Oli pyryttänyt, tuiskuttanut ja puskenut lunta monen monta päivää putkeen. Tuona aamuna kuitenkaan ei. Ja niin me kaksi kulkijaa saimme ihastella Helsinkiä sen uudessa valkoisessa puvussa. Sellaisena en olekaan aiemmin tätä kaupunkia oppinut tuntemaan, sillä vihreä puku on tutumpi.
