tenhoja

Aivan ihmeellisen nautinnollinen päivä! Aamulla meidän mittapuun mukaan aikaisin ylös, tukevasti aamupalaa ja innokkaasti pyörien selkään. Varustautuminen oli hyvä. Oli kolmatta litraa vettä, banaania, kamera ja kännykässä karttaohjelma. Vesi oli tarpeen, banaaneja ei muistettu syödä, kamera pääsi ulkoilemaan pari kertaa ja kännykästä loppui akku ennen Pasilaa.

Mutta eihän se mitään! Poljettiin reippaasti alle tunnissa puolikkaan työpaikalle radan vartta pitkin (testausmielessä tietenkin) ja seikkailtiin omia reittejä takaisin kotipuoleen. Seikkailuosuus kestikin sitten kaksi tuntia, mutta eihän sekään mitään!

Ylin kuva on Linnunlaulusta. Pysähdyin ottamaan kuvaa huvilasta, kun tarkkasilmäinen puolikas huomasi puun oksalla roikkuvat avaimet. Voi sitä parkaa, kuka talvella nuo tiputti! Kotiovella vasta havahtui, liekkö päässyt sisälle asti! Alempi kuva on kotikadulta. Keltainen, sininen ja vihreä talo seisovat sulassa sovussa rivissä, mutta keltaisen talon sisäpiha on kaunein.

Nyt posket helottavat, pisamat alkoivat taas heräillä ja ihokin sai hehkua pintaan (helmikuun atopialeirin ansiosta varmaan). Puolikas nuukahti raikkaan ilman yliannostuksen takia jo tunti sitten, nyt en saa hereille. Nukkukoon. Minä alan ajamaan itseäni kesälomaa kohti, sillä vielä kaksi esseetä (pieni ja iso) ja yksi tentti minun ja kesän välissä.

Olen kyllästynyt haaveilemaan kesästä. Tänään minulla oli lapaset eikä ne muuten olleet yhtään liikaa. Ihan turha luvata mitään helteitä lööpeissä. Olen varma, että ilmastonmuutos tarkoittaa lämpenemisen sijaan kylmenemistä. Tämä sumu ja sumusade synnyttävät kauhukuvan kadonneesta Suomen kesästä. Silloin en jäisi tänne. En varmasti. Pakkaisin kimpsuni ja kampsuni ja pakottaisin puoliskoni ja isän ja äitin, pikkuveljen ja läheisimmät ystäväni lähtemään matkaan kanssani. Sitten vaeltaisimme kohti merta ja aurinkoa ja lämpöä niin kuin isä ja poika elokuvassa Tie.

Kesästä ei siis kannata haaveilla. On keskityttävä haaveilemaan muista maista. Kuten Portugalista. Kuva on sieltä, syksyltä 2008.

Kesällä on aikaa tehdä niitä asioita joista nauttii - niin oletetaan. Minä aion ainakin lukea, oikein etsimällä etsiä käsiini niitä teoksia, jotka ovat kiinnostavien kirjojen listalla odottaneet vuoroaan. Osa pitkään, osa vain hetken. Merkitsen muistiin muutamia.

Rajaa Alsanea: Riadin tytöt
Carolly Erickson: Tsaarin tytär
Hämäläinen Helvi: Säädyllinen murhenäytelmä (uudestaan)
Eve Hietamies: Yösyöttö
Pirkko Saisio: Elämän meno
Joel Haahtela: Katoamispiste, Naiset katsovat vastavaloon (uudestaan)

Jos kesä on kesä-heinä-elokuussa, niin silloin kesä kestää noin 15 viikkoa. Tässä olisi jo yli yksi kirja per viikko. Minun kesäni alkaa kuitenkin jo ylihuomenna, kun kävelen pois vapaansäestyksen tentistä. Mitä sitten, vaikka käytännössä hommaa riittää vielä viikoiksi. Ajattelen silti, että se oli tässä: ensimmäinen vuosi yliopistossa.

Ja sitä vuotta seuraa kesä ja silloin aion lukea. Ja virkata, neuloa, ommella, piirtää, valokuvata, käydä taidenäyttelyissä ja kesäteatterissa, pyöräillä, uida meressä, uida järvessä, ottaa aurinkoa, askarrella, maalata, kirjoittaa, keskustella, syödä hyvin.

Siitä huolimatta, että teen koko kesän myös töitä. Tämä on lupaus itselle.

Torstaina vappu tuli jo. Istuimme tunnin jos toisen ratikassa, hyvässä seurassa siemaillen, hämyinen kaupunki ympärillämme. Vaunu oli vanha ja komea. Sen keskilattiamatossa oli samanlainen kude (?) kuin kotikirkkoni pääkäytävän matossa.

Perjantaina piti mennä Kaivopuistoon snapsille. En mennyt, koska en halunnut. Onnekseni tajusin sen ollessani vielä kotona. Sen sijaan suunnistin vasta Mantan pesupuuhiin ja lakitukseen. Oli aika juhlallista painaa ylioppilaslakki päähän niin monen kanssa yhtä aikaa. Mantalta matka jatkui Tuomiokirkon portaille.

Minä sain kirkon portailla istumisesta ja rymyämisestä tarpeekseni jo kauan ennen kuin viimeinenkin joukostamme suostui jatkamaan matkaa kohti yötä. Jalat veivät minulle tuntemattomaan paikkaan Kruununhakaan, jossa oli supuhintaista juomaa ja kauniit seinät.

Vielä kauniimmat seinät tapasin jatkoilla. Asunto, jonne ystävällismielinen opiskelijatoveri ison laumamme suostui ottamaan, oli kuin toisesta maailmasta. Siistit mosaiikkiparketit, yhdessä makuuhuoneessa puolukkapuuron värinen kokolattiamatto ja millaiset tapetit! Oi, myös keittiön kaakelit tekivät vaikutuksen!

Tämä vappu oli ensimmäisenä Helsingissä. En tiedä pidinkö siitä. Enkä tiedä pidänkö vapusta noin juuri muutenkaan, olipa kaupunki mikä tahansa. Jos olen täällä vielä ensi keväänä tähän aikaan, niin haluan viettää vapun pienesti ja sievästi.


//Edit: Vappu kirjoitetaan kuulemma pienellä. Anteeksi.