tenhoja

Kävimme toisen kanssa tänään etsimässä minulle silmälaseja. Se oli yllättävän helppoa. Tiesin, että haluan kahdet. Tiesin, että toisten on oltava ilmaakin kevyemmät nenä parkani tulevaisuutta ajatellen. Tiesin myös, että niiden toisten on oltava sitten raisut ja pirteät ja nuutuneen ilmeen kohentelijat. Ja hommahan hoitui! Joskus on hyvä luottaa siihen, että ensimmäinen käteen tarttuva, silmään pistävä ja mieleen tuleva on juuri se oikea. Nyt oli sen aika. Luulen.

Prillien sovittelun jälkeen piipahdimme Taikin joulumyyjäisissä. Kotiin palasimme muutaman pienen joululahjan kanssa, mutta paljonhan siellä kauneutta oli! Oijoi! Ja lisäksi huomasin, että en ole päässyt irti inhottavasta tavastani ajatella: osaisin tehdä tuon itsekin. Olen joutunut elämäni aikana luopumaan monista kauniista asioista tämän takia! (Sillä tietenkin vain harvoin jos koskaan menen inspiroituneena kotiin ja teen samaisen kauniin asian omin pikku kätösin. Tietenkään en.) Miten tällaisesta aatoksesta pääsisi eroon?

Meille näytettiin visuaalisesti viehättävä hyvän mielen elokuva, joka pisti hymyilyttämään ja kikatuttamaan ja hohotuttamaan ja peittämään käsillä korvat, suun, silmät kun niin kauhistutti, jännitti ja myötähäpeilytti.

Jouduin syksyllä valitsemaan kuvan ja sanan väliltä tehdessäni ensimmäistä sivuainevalintaa. Käytännön syistä sana veti pidemmän korren. Kuvankin aika tulee vielä, uskottelin itselleni. Ja niin kävi! Viime viikot olen saanut opiskella lasten- ja nuortenkirjallisuutta, ja siellä kuva on koko ajan vahvasti läsnä. Nautinnollista!

Kurssin alussa saimme kirjalistan. Minä ryntäsin kirjastoon ja lainasin kaiken mitä löysin, enkä melkein selvinnyt lastini kanssa takaisin kotiin. Siltä istumalta luin pari Beskowia ja Mickwitziä. Tällä hetkellä luen Salaista puutarhaa, Pikku naisia ja Tarzania yhtä aikaa, ja etsin samalla pedagogista oivallusta, ideaa alakoulusovelluksesta. Pohdinnassa on kuvailun yhdistäminen kuvitukseen, kollaasitekniikka ehdolla ensimmäisenä.

Luennoilla olemme tarkastelleet erityisen paljon tekstin ja kuvan yhteyttä. Ja sekös sopii! Olen haltioissani, minkä mahtavan maailman olenkaan löytänyt! Lisäksi koen olevani mitä parhaimmissa käsissä, sillä luennoitsijamme on väitellyt Vilijonkasta ikkunassa ja kutsunut vierailuluennolle malmööläisen kollegansa, joka on perehtynyt lasten- ja nuortenkirjojen metsiin ja karttoihin.

Kuvien takana on Pete Revonkorpi, musiikin on tehnyt Henri Lindström. Hienoa. Aijai! Vieeelä hienompaa olisi, jos pääsisi seuraamaan miesten työskentelyä elävänä. Näkisi, kuulisi ja tuntisi kuvan ja musiikin synnyn, yhteisen taipaleen.

Nämä teokset ja nämä lahjakkaat herrat saavat miettimään. Mistä kyky luoda tulee? Opitaanko se? Onko se lahja, jotain minkä voi saada vain jos se annetaan?

Ja voi, kyllä he inspiroivatkin! Tänään aion luoda jotain. Koska minäkin osaan. Koska jokainen voi ja osaa ja pystyy. Kukin omalla tavallaan. Minä minun tyylilläni.

... siis koulua muuttamaan! Aikamoisen ammatin olen valinnut. Tämän päivän jälkeen olen taas pohtinut miksi en opiskelisi erityisluokanopettajaksi. Sitähän minä oikeasti haluan, elämä vai heitti muualle - "tavallisten" pariin. Mutta kun tavallisissakin luokissa kaikki ovat erilaisia, kaikenlaisia. Eikö siinä olisi sinulle tarpeeksi? kysyn itseltäni.

Matkalla töihin huomasin jotain marraskuuhun kuulumatonta.

Aamulla tuuli tuoksui lumelle ja iltapäivällä alkoikin pyryttää. Mutta nyt yötä kohti mentäessä sade on muuttunut mustaksi ja märäksi. Ei tullut talvi vieläkään!

Kumpula asettuu talvitelolle. Uimala näyttää kuin kohtaukselta elokuvassa. Matka-allas on turkoosi monttu vain lastenaltaan keskellä kasvaa sieni. Lehdet liikuskelee tuulen avulla siellä missä kesällä juostaan avojaloin, siellä minne lasketaan pyyhe, jonka päällä kuivatellaan, syödään eväitä, asetutaan aurinkoa kohti. Pihoilla on kopsuteltu ja rapsuteltu. Palstat ovat paljaita. Näen pihoihin, jotka kesäisin piilottelevat vihreän suojissa kuin viidakossa ikään. Vaikka on harmaata, värit näyttävät kirkkaammilta kuin kesällä. Millaisia sävyjä ja tunnelmia talvi mahtaa tuodakaan tähän kaupunginosaan?

Toissa viikolla piipahdin Kuopiossa. Olin matkalla Kainuusta kohti Helsinkiä. Sillä aikaa, kun toinen suoritti tenttia (jota oli saapunut Helsingistä asti asiakseen suorittamaan), minä kiersin kaksi kirpputoria. Löysin kaksi vanhaa kukkatyynyliinaa, yhden vanhan kukkakankaan, vetoketjuja, muovihelmet ja neljä kirjaa, joista puolet menee joulupaperin alle ja yksi on jo yöpöydällä kirjanmerkki välissään. Kaupungin parhaan kirpputorin taso oli selvästi heikentynyt, syytän alhaisia pöytävuokria. Liikaa loppuun käytettyä trikoota. Liian korkeita hintoja. Surullista. Typerää.

Surullista ja typerää on myös torin kohtalo. Torin alle rakennetaan lisää parkkitilaa, joten puolet aukiosta on revittu auki ja kaivettu kuopalle. Veljmies ja Siskotyttö on viety muualle. Kauppahalli näytti vielä yksinäisemmältä, miltä se yleensä näyttää arkkitehtuurin helmien ympäröimänä. Kaupungintalo katseli onneksi torin toiselta puolelta kannustavasti. Lämmitti ikkunoillaan pimenevää iltaa.

Jatkoimme matkaa vielä samana iltana. Kummityttö ja kumppanit olivat junailleet toisaalle ja toisaalta kotityöt odottivat tekijäänsä. Kotimatka oli musta ja märkä. Vaihtelimme kuskia ennätyksellisen usein, sillä kummankaan silmät eivät varsinaisesti nautiskelleet vastaantulevien matkamiesten valoista. Selvisimme kuitenkin. Kahvin, karkin ja kolan voimalla. Ja ai niin jortsuttiin myös kuin hullut - mikäs sen paremmin auttaa jaksamaan automiestä ja -naista! Hii!