Vuosi sitten syksyllä olin Toisen luona Kuopiossa. Olin Toisen luona, Toisen kotona ja silti tunsin tulleeni edelleen meidän kotiin. Vähitellen kadotin kodin tunteen siellä käydessäni, vaikka viihdyin aina paremmin kuin Helsingissä. Vaikka koti oli kadoksissa, tunsin olevani oikeassa paikassa. Oikea paikka oli aina siellä missä oli me, eikä vain minä.
Toisen luona oli aina kylmä. Seinän ja sängyn väliin piti laittaa patja, että ei nukkuessaan koskettaisi jäistä seinää ja saisi slaagia. Lattialla tuuli ja suihkusta pelotti poistua. Yhtenä iltana päätin virkata palatossut. Löysin kauniita harmaan sävyjä, ruskeaa ja valkoista villalankaa. Nyt, vuosi myöhemmin minulla on kauniit, lämpimät töppöset.
Pitkä on matka joskus.
Toisen luona oli aina kylmä. Seinän ja sängyn väliin piti laittaa patja, että ei nukkuessaan koskettaisi jäistä seinää ja saisi slaagia. Lattialla tuuli ja suihkusta pelotti poistua. Yhtenä iltana päätin virkata palatossut. Löysin kauniita harmaan sävyjä, ruskeaa ja valkoista villalankaa. Nyt, vuosi myöhemmin minulla on kauniit, lämpimät töppöset.
Pitkä on matka joskus.
Japani
Guatemala
Näistä kahdesta vaikutuin eniten. Ehkä tänään tuntisin jotenkin toisin.
Suomi
Moldova
Kirgisia
Liettua
Norja
Seyschellit
Sveitsi
Venezuela
Pari viikkoa sitten menin kirjastoon hankkimaan syksyn tenttikirjoja. Vahingossa löysin myös karhuja. Hienoja olivatkin, olisin voinut tutkia niitä vaikka kuinka kauan! Karhuja katselemassa oli paljon lapsia. Heitä kiinnostivat karhujen naamat ja liput tassujen juuressa. Mistä tämä on? Entä tämä? Mahtava idea tuoda taidetta ympäri maailman kaiken kansan ulottuville.
Suomen karhu oli tylsä. Pettymys. Eikä yhtään kuvastanut ainakaan minun omaa suomalaista sielunmaisemaani.
Suomen karhu oli tylsä. Pettymys. Eikä yhtään kuvastanut ainakaan minun omaa suomalaista sielunmaisemaani.
Liisankatu
Kruununhaka
Helsinki
Tämä todella pysäytti. Kuten pari päivää sitten kitisinkin, en ole oikein osannut tarttua kameraan viime aikoina. Onneksi se sattui olemaan mukana, kun näin tämän kulkiessani kotia kohti pitkän päivän jälkeen. Sähkökaappia vastapäätä on ortodoksinen Kotikirkko.
Mechelininkatu
Töölö
Helsinki
Olen ollut pitkään poissa.
En oikein tiedä mitä tapahtui.
Tai no, tiedän sittenkin: syksy tuli.
Kuun ensimmäisenä viikonloppuna suuntasimme kotikonnuille. Oli mahtavaa käydä kotona vielä ennen arkeen palaamista, koska en osaa ennustaa milloin seuraava kerta koittaa. Viikonloppuun kuului hautajaiset, puolukan poimintaa, sienien (epätoivoista) etsintää, käsitöitä, kynttilöitä ja äidin herkkuja. Kävin kolme kertaa saunassa neljän päivän aikana (hyvin harvinaista minulle!). Nautin!
Sunnuntaina junailin yksin Kainuusta Helsinkiin, se tuntui kummalliselta. Niin kuin olisin palannut viime talveen ja kahden kaupungin loukkuun. Näin jälkeen päin sitä miettii, miten on jaksanut erossa toisesta. Miten kasvot tietokoneen näytöllä ja särisevä ääni kaiuttimista on riittänyt... ehkä se ei riittänytkään, ja siksi olemme nyt ankkuroituna tänne pääkaupunkiin.
Sunnuntain junamatka oli matka kohti uutta lukuvuotta. Maanantaina palasin yliopistolle ja sairastuin heti. Sinnittelin kolme ensimmäistä päivää luennoilla, kunnes tuli stoppi. Se kaikki kolunnut tauti. Jo maanantaina oloni oli ollut kummallinen ja kykenin luentojen jälkeen vain vaakatasoon. Kuume nousi kuitenkin vasta keskiviikkona ja nousikin oikein humpsahtaen. Sitä kesti kolme päivää. Kolotusta luissa ja ytimissä, ei muita flunssan oireita. Kuumetta 39 ja rapiat päälle.
Nyt toinen viikko yliopistolla on jo lopuillaan. Näin ne päivät hupenevat. Arki ei ole ihan vielä asettunut uomiinsa ja koulun ja työn sovittaminen yhteen on osoittautunut hieman haastavaksi. Iltaisin pääni on täynnä poukkoilevia ja sinkoilevia ajatuksia eikä kalenteri tunnu kykenemään jäsentämään elämääni. En osaa tulla tänne ja kirjoittaa, en ota enää valokuvia, en osaa tarttua käsitöihin. Lukemaan olen sentään kyennyt, mutta siitäkin pitää tuntea huonoa omaatuntoa: luen kaikkea muuta kuin tenttikirjoja.
Kun syksy saapuu, se tuo mukanaan huolimielen.
Enkä pidä siitä.
Sunnuntaina junailin yksin Kainuusta Helsinkiin, se tuntui kummalliselta. Niin kuin olisin palannut viime talveen ja kahden kaupungin loukkuun. Näin jälkeen päin sitä miettii, miten on jaksanut erossa toisesta. Miten kasvot tietokoneen näytöllä ja särisevä ääni kaiuttimista on riittänyt... ehkä se ei riittänytkään, ja siksi olemme nyt ankkuroituna tänne pääkaupunkiin.
Sunnuntain junamatka oli matka kohti uutta lukuvuotta. Maanantaina palasin yliopistolle ja sairastuin heti. Sinnittelin kolme ensimmäistä päivää luennoilla, kunnes tuli stoppi. Se kaikki kolunnut tauti. Jo maanantaina oloni oli ollut kummallinen ja kykenin luentojen jälkeen vain vaakatasoon. Kuume nousi kuitenkin vasta keskiviikkona ja nousikin oikein humpsahtaen. Sitä kesti kolme päivää. Kolotusta luissa ja ytimissä, ei muita flunssan oireita. Kuumetta 39 ja rapiat päälle.
Nyt toinen viikko yliopistolla on jo lopuillaan. Näin ne päivät hupenevat. Arki ei ole ihan vielä asettunut uomiinsa ja koulun ja työn sovittaminen yhteen on osoittautunut hieman haastavaksi. Iltaisin pääni on täynnä poukkoilevia ja sinkoilevia ajatuksia eikä kalenteri tunnu kykenemään jäsentämään elämääni. En osaa tulla tänne ja kirjoittaa, en ota enää valokuvia, en osaa tarttua käsitöihin. Lukemaan olen sentään kyennyt, mutta siitäkin pitää tuntea huonoa omaatuntoa: luen kaikkea muuta kuin tenttikirjoja.
Kun syksy saapuu, se tuo mukanaan huolimielen.
Enkä pidä siitä.
