Olen ollut pitkään poissa.
En oikein tiedä mitä tapahtui.
Tai no, tiedän sittenkin: syksy tuli.
Kuun ensimmäisenä viikonloppuna suuntasimme kotikonnuille. Oli mahtavaa käydä kotona vielä ennen arkeen palaamista, koska en osaa ennustaa milloin seuraava kerta koittaa. Viikonloppuun kuului hautajaiset, puolukan poimintaa, sienien (epätoivoista) etsintää, käsitöitä, kynttilöitä ja äidin herkkuja. Kävin kolme kertaa saunassa neljän päivän aikana (hyvin harvinaista minulle!). Nautin!
Sunnuntaina junailin yksin Kainuusta Helsinkiin, se tuntui kummalliselta. Niin kuin olisin palannut viime talveen ja kahden kaupungin loukkuun. Näin jälkeen päin sitä miettii, miten on jaksanut erossa toisesta. Miten kasvot tietokoneen näytöllä ja särisevä ääni kaiuttimista on riittänyt... ehkä se ei riittänytkään, ja siksi olemme nyt ankkuroituna tänne pääkaupunkiin.
Sunnuntain junamatka oli matka kohti uutta lukuvuotta. Maanantaina palasin yliopistolle ja sairastuin heti. Sinnittelin kolme ensimmäistä päivää luennoilla, kunnes tuli stoppi. Se kaikki kolunnut tauti. Jo maanantaina oloni oli ollut kummallinen ja kykenin luentojen jälkeen vain vaakatasoon. Kuume nousi kuitenkin vasta keskiviikkona ja nousikin oikein humpsahtaen. Sitä kesti kolme päivää. Kolotusta luissa ja ytimissä, ei muita flunssan oireita. Kuumetta 39 ja rapiat päälle.
Nyt toinen viikko yliopistolla on jo lopuillaan. Näin ne päivät hupenevat. Arki ei ole ihan vielä asettunut uomiinsa ja koulun ja työn sovittaminen yhteen on osoittautunut hieman haastavaksi. Iltaisin pääni on täynnä poukkoilevia ja sinkoilevia ajatuksia eikä kalenteri tunnu kykenemään jäsentämään elämääni. En osaa tulla tänne ja kirjoittaa, en ota enää valokuvia, en osaa tarttua käsitöihin. Lukemaan olen sentään kyennyt, mutta siitäkin pitää tuntea huonoa omaatuntoa: luen kaikkea muuta kuin tenttikirjoja.
Kun syksy saapuu, se tuo mukanaan huolimielen.
Enkä pidä siitä.
Sunnuntaina junailin yksin Kainuusta Helsinkiin, se tuntui kummalliselta. Niin kuin olisin palannut viime talveen ja kahden kaupungin loukkuun. Näin jälkeen päin sitä miettii, miten on jaksanut erossa toisesta. Miten kasvot tietokoneen näytöllä ja särisevä ääni kaiuttimista on riittänyt... ehkä se ei riittänytkään, ja siksi olemme nyt ankkuroituna tänne pääkaupunkiin.
Sunnuntain junamatka oli matka kohti uutta lukuvuotta. Maanantaina palasin yliopistolle ja sairastuin heti. Sinnittelin kolme ensimmäistä päivää luennoilla, kunnes tuli stoppi. Se kaikki kolunnut tauti. Jo maanantaina oloni oli ollut kummallinen ja kykenin luentojen jälkeen vain vaakatasoon. Kuume nousi kuitenkin vasta keskiviikkona ja nousikin oikein humpsahtaen. Sitä kesti kolme päivää. Kolotusta luissa ja ytimissä, ei muita flunssan oireita. Kuumetta 39 ja rapiat päälle.
Nyt toinen viikko yliopistolla on jo lopuillaan. Näin ne päivät hupenevat. Arki ei ole ihan vielä asettunut uomiinsa ja koulun ja työn sovittaminen yhteen on osoittautunut hieman haastavaksi. Iltaisin pääni on täynnä poukkoilevia ja sinkoilevia ajatuksia eikä kalenteri tunnu kykenemään jäsentämään elämääni. En osaa tulla tänne ja kirjoittaa, en ota enää valokuvia, en osaa tarttua käsitöihin. Lukemaan olen sentään kyennyt, mutta siitäkin pitää tuntea huonoa omaatuntoa: luen kaikkea muuta kuin tenttikirjoja.
Kun syksy saapuu, se tuo mukanaan huolimielen.
Enkä pidä siitä.
Lähetä kommentti