tenhoja

Taloudessemme on uutta elektroniikkaa, joka sisältää hienoja sovelluksia ja ohjelmia ja vaikka van mitä. On varmaan sanomattakin selvää, että uutuus-elektroniikan omistaja en ole minä. On kuitenkin hyvä elää tällaisen elektroniikkaihmisen kanssa, sillä tällöin itse ei tarvitse tietää kyseisestä asiasta mitään tai tehdä kyseisille asioille mitään, ja kaupan päälle saa kävelyllä leikkiä toisen omaisuudella ja kuvitella omistavansa Polaroid-kameran tai edes vilimikameran.

Uusimman Olivian välissä oli Part Twon pikkuinen syyskuvasto. Virkattuja harmaita, vaaleita, lämpimiä, pehmeitä herkkuja sieltä löytyi! Täytyy ilmeisesti heittää tiskirättitehdas nurkkaan ja tarttua toisenlaisiin toimiin.

Kotimatkalla huomaan hassuja tarroja valopylväässä, kadotetun kengän, töhryn paikatussa asfaltissa. Ja yhtäkkiä en olekaan ainoa, joka ei sauno puoli kahdeksalta lauantaina. Tumma, parrakas ja silmälasipäinen nuori mies juoksee autolleen, taskussa kilisee kolikoita. Nainen ruosteen värisessä trenssissä ulkoiluttaa koiraansa, antaa haistella rauhassa. Siirtolapuutarhasta kuuluu ulkokeittiön kolinaa, miten ihmeessä tarkenevat?

Ennen kotipihaani haistan omenan. Liian monella pihalla herkut makaavat märkinä maassa, tekee mieli pyytää saanko poimia ne. Vastaan tulee kaksi äitiä ja kuusi lasta, lapsia täällä riittää. Palstoilla maahanmuuttajaperhe kerää satoaan äänekkäästi keskustellen, elonkorjuun riemua.

Kotona puran ostokset kaappeihin. Vaihdan vaatteet, mutta puen päälleni vain t-paidan, sillä kohta on suihkun vuoro. Saunan korvike. Kehno korvike. Pestyäni päivän pölyt kaivan esille suklaata ja virkkauksen, katselen kauneimpia miesripsiä maailmassa ja juon teetä. Villasukat jalassa.

Kuten sanottua, olen viime päivinä innostunut ompelemaan. Innon takana on varmaan paniikki ja pakottava tunne toimia ennen kuin on myöhäistä. Seuraavaan yhdeksään kuukauteen ei taas ehdi tekemään muuta kuin askeltaa kohti ammattia.

Lähisupermarketin kanssa saman katon alla oleva Marimekon liike suljetaan huomenna. Löysin sieltä viime viikolla näytekankaita, pienet palat 2e ja isot 10e. Ostin kympillä pieniä paloja ja nyt niistä on muotoutunut kansia kalentereille. Aika hienoja minusta!

Olen päällystänyt kalentereitani viimeiset viisi vuotta, koskaan ennen en ole kuitenkaan tehnyt tälläisia ommeltuja, pestäviä ja vaihdettavia hienouksia. Nyt täytyy vain jatkaa näiden kehittelyä, lisätä nappeja, nauhoja ja sellaisia ihanuuksia.

Olen ommellut koko päivän. Kalentereille ja bussikorteille takkeja. Tuskainen on tie tänään, mutta yhdet kannet aion vielä tehdä, muuten tämä projekti jää ikuisiksi ajoiksi hautumaan kangaslaatikkoon. Ei saa antaa pahan maun jäädä päällimmäiseksi.

Ompelukoneen vieressä on läppäri ja siellä pyörii löydöt Ylen Areenasta ja Elävästä arkistosta. Muistin taas pitkästä aikaa katsoa Pari kolme sanaa Elina Salosta, ja tulin iloiseksi. Tuo nainen on niin karismaattinen, hänen ajatuksensa jotain minkä takana itsekin seison.

"Musta ois kauheen tylsää maailmassa --- etten mä sais tavattua ees kerran viidessä vuodessa yhtä hirveä ja mieluummin karhunkin!"

"Me emme enää toivo parempaa maailmaa, vaan ainoastaan... mailmaa."

Minulla on varmaan joku orastava syysmasennus, sillä kun ajattelen mennyttä kesää, minusta tuntuu, että en ole tehnyt mitään, käynyt missään, saanut mitään aikaan, nähnyt ketään. En ole lukenut, en ole tehnyt käsitöitä, en ole käynyt kirpputoreilla, en ole sukuloinut, en ole ruskettunut, en ole urheillut. Ja nyt kesä on auttamattomasti ohi. Ja seuraavaan kesään on yhdeksän pitkää kuukautta. Siltä minusta tuntu/-u/-i.

Kun olin vajumassa lyötynä syviin vesiin, tajusin listata kesän aikana lukemani kirjat. Huraa! Olen sittenkin tehnyt jotain. Olisi pitänyt merkitä kirjojen sivumäärät ylös, niin tuntuisi olo vielä tehokkaammalta.

Tämän(kään) asian suhteen en edennyt suunnitelman mukaan. Rakastan asioiden listaamista, mutta listoilla ei mielestäni ole mitään tekemistä niiden seuraamisen tai minkään asteisen toteuttamisen kanssa. On kuitenkin hyvä, että minulla on tällainen lista. Kirjastokäynneillä etsin usein näitä listaamiani teoksia, mutta niitä taitaa lukea moni muukin tässä kaupungissa... Esimerkiksi Olssonin Lempeitä lauluja jonotti lisäkseni noin 120, kun teoksen toukokuussa varasin. Odotellen lista siis täydentyy.

Rajaa Alsanea: Riadin tytöt
Carolly Erickson: Tsaarin tytär
Hämäläinen Helvi: Säädyllinen murhenäytelmä (uudestaan)
Eve Hietamies: Yösyöttö
Pirkko Saisio: Elämän meno
Joel Haahtela: Katoamispiste, Naiset katsovat vastavaloon (uudestaan)

Kirjanmerkkini makaa tällä hetkellä Joel Haahtelan Katoamispisteen välissä. Kirjan idea on mielenkiintoinen, fiktio ja fakta sekoittuvat todella mielenkiintoisesti ja se innostaa ottamaan selvää ja tutkimaan asiaa syvällisemmin kuin yhden romaanin verran. Mutta ei ihan terävämpää Haahtelaa, ei ei. Haahtelaa lukemattomalle suosittelisin varmaan ensin herran aiempaa tuotantoa.

No mutta. Vielä on kesää jäljellä, ajattelen itsekseni ihan vain pitääkseni yllä mielenterveyttäni. Lähden lenkille, juon kahvini ulkona ja tartun virkkuukoukkuun ja ompelukoneeseen. Katsotaan kuinka kirjapinojen, koukkujen ja kangaskasojen käy, kun palaan luennoille. Pelkään pahinta. Viime talvena kykenin tenttikirjojen lisäksi lukemaan vain sarjakuvia.

Enkä edes pidä sarjakuvista.

Kuvasaldo viikko sitten olleelta Flow-viikonlopulta on olematon, mutta jotain silti tännekin tuotava. Nämä kuvat ovat sunnuntailta. Tuolloin juhlijain kestävyys oli jo heikentenyt siinä määrin, että ainakaan kuvanlaaadulta on turha odottaa mitään. Yllätyksekseni olimme festarialueella vain hieman aikaisen linnun madon nappaamisen jälkeen, ja näimme ensimmäisistä esiintyjistä niin Yonan kuin Kemmurunkin (kuvat heidän visuja) sekä yritimme pyrkiä Tiivistämöön Ville Leinosen seuraan siinä kuitenkaan onnistumatta.

Jonottaminen ja jonojen takia menetetyt musiikkielämykset olivat Jónsin peruuntumisen lisäksi viikonlopun karvain pettymys. Parhautta taas olivat Misf*ts, Owen Pallet, Sleight Bells, Major Lazer ja The XX. Olisin mielelläni lisännyt tähän listaan myös pienempiä nimiä, mutta Tiivistämön jonot ja huono happi eivät sallineet minun seurata siellä kuin yhden keikan, Islajan nimittäin. Harmi.

Flow-festivaali on ihan lähellä. Lippuni on katsellut minua jo kauan jääkaapin ovesta. Tulevana viikonloppuna tulen nauttimaan hyvästä seurasta, hyvästä musiikista sekä hyvästä ruuasta ja juomasta, ennustan.

Kyseinen festivaali on muuten jotain, mitä parjataan mitä erilaisimmista syistä, mitä ihmeellisimmiltä tahoilta. Mitään toista musiikkijuhlaa en ole kuullut arvosteltavan yhtä paljon. Eräs (helsinkiläinen) ystäväni esimerkiksi sanoi, että Flow on liian helsinkiläinen. Ahaa? Minulle on tärkeintä tapahtuman musiikillinen anti, joka on tänä vuonna erityisen antoisa.

Viime perjantaina suuntasin ystäväni kanssa kirpputorille. Olimme liikkeellä lähes sulkemisaikaan. Helle oli minimoinut kanssakulkijat. Kuljimme kaduilla, Merisatamassa kirpuillakin kuin maailmassa olisi vain me kaksi.

Matkalla pysähdyimme galleriaan, postikorttien toivossa vilkaisimme näyttelynkin. Emme juuri liikuttuneet. Jatkoimme matkaa ja poikkesimme Moko-markettiin, missä vakuutuimme asioiden kauneudesta ja tunsimme halua maalata asioita uskomattomilla väreillä. Söimme sitruunarahkan makuiset jäätelöt aidolla vohvelilla ja tutkimme jokaisen kirpparipöydän tarkoin huolella tunteella, pahoittaen mielemme korkeilla hinnoilla mutta poistuen lopulta hymyt herkässä kaksi kangaskassia pullottaen.

Kävin Kanuunassa ensimmäistä kertaa. Talven köyhäily ja kiire eivät jättäneet tilaa kirpputoreille. Nyt löysin kahdet siniset tennarit (toiset kuvassa), kaksi kotimaista kirjaa, mustan rusetin ja violetin kaulahuivin. Hyvä saalis, kengät erityisesti enemmän kuin tarpeen.

Eräänä iltana lähdin jäljittämään naapuruston elämän ääniä, kaasugrillien tuoksuja ja kepeää elokuisen illan tunnelmaa. Kävelin pitkin Kumpulan pitkiä kapeita katuja päästä päähän. Kuvasin kun ilkesin, nolotti tähdätä toisten omaa kameralla.

Näin monta pihaa auki revittynä, portaita irrallaan ovesta, talosta. Risukasoja, vinoja halkopinoja, rehottavia ja villejä pihoja. Yllätyin, sillä vähän liian moni talo näytti hylätyltä. Voiko tällaisella alueella olla taloja tyhjillään? Ilmeisesti kyllä.

Pylvääseen oli kiinnitetty nopeasti kirjoitettu ilmoitus. Ilmeisen moni tahtoo omansa myydä: vain yksi puhelinnumerolappu oli paikoillaan. Jos asuisin täällä ikiomassa, en kuuna päivänä möisi. Tai jos möisin, tekisin sen vain palatakseni takaisin pohjoiseen.

Vietimme viikon kesäloman kotikonnuilla Kainuussa. Emme olleet vielä edes palanneet arkeen, kun jo kaipasin takaisin. Eihän siellä mitään ole. Ei työtä, ei kouluja, ei kohta ihmisiäkään ja sinne tunnen silti kuuluvani. Kaipaavani.

Loman aikana näin kaksi upeaa kesäteatteriesitystä (plus yhden surkean), joista toinen puki tunteeni sanoiksi. Niin vain valoja yritetään sammuttaa tuosta korpien kolkasta kodostani Kainuusta, mutta millaisella voimalla, kunnialla, ryhdillä Kainuu onkaan vuosisadat sisutellut! Ja millaisella riemulla kainuulaisuus, kainuulaiset, Kainuun kohtalo ja siitä päättävät (ei-kainuulaiset) tekijät olikaan siirretty näyttämölle! Mieletöntä.

Nyt päässäni soi Nälkämään laulu ja työryhmän uusi sävellys Isa Aspin runosta Aallon kehtolaulu. Eikä Helsinki tunnu miltään, missään.