Viime aikoina on korviini kiirinyt lähipiiristä uutisia usean pitkän parisuhteen päättymisestä. Toiset saavat huojentumaan, toiset huolen partaalle. Kysyn, miksi ja miksi ei? Ovatko kuut nyrjähtäneet? Planeetat pois paikoiltaan? Maailmankaikkeus pahalla päällä?
Meidän laitoksen kirjastossa on hylly, josta saa huostaan ottaa käytöstä poistettuja kirjoja. Syksyn aikana koin useamman iloisen kohtaamisen, kun löysin hienoja taulukoita, saksan ja ruotsin kielistä erittäin retroa kasvatusalan kirjallisuutta - mikä parasta - hienoilla mustavalkoisilla kuvilla maustettuna. Paras löytö taisi kuitenkin olla ruotsalaisen viittomakielen kielioppikirja 1970-luvulta, jonka loistava kuvitus (tallentaa nyt kolmiulotteinen, ilmeisiin ja eleisiin vahvasti perustuva kieli kuviksi!) kutkutti nauruhermoja.
Tammikuinen löytö on kuitenkin aivan omaa luokkaansa. Antaa kuvien puhua!
Tulee vieläkin kylmiä väreitä. Tuntuu uskomattomalta pitää jotain noin vanhaa ja hyvin säilynyttä omissa pikku kätösissään. Tunnustella sivuja. Ihailla painojälkeä. Huokailla.
Minä raavin. Koko ajan kaikkialta (minne yllän). Näen punaista ja sinistä ja vaikka mitä, jos joku sanoo minulle "Älä raavi!" tai "Tsot tsot tsot!" tai "Elä elä elä raavi.". Kutinaan on monta lääkettä, mutta paras kaikista on aurinko yhdistettynä kevyeeseen pukeutumiseen. Ja merivesi, se nyt on luku jo sinänsä!
Olen kurkkuani myöten täynnä rasvoja, valkoisia hajuttomia litkuja. Haaveilen tuoksuvista voiteista, joilla kuorruttaa itsensä vain silloin, kun kaipaa hemmottelua, luksusta ja raikkauden tuntua iholla. Olen kyllästynyt aamuihin, ja siihen pelkoon, mikä minussa herää kun pitäisi katsoa peiliin ja alkaa muuntautua ihmiseten ilmoille kelpaavaksi.
Mutta nyt on apu täällä. Tai siis pian. Eli kohtakohtakohta. Lauantaina lähtee lento kohti Kanariaa ja sen lauhkeita tuulia. Kiihkein jakso yliopistolla on jätettävä taakse (ja kyllähän se nyt ressaa), mutta edessä on jotain, mistä kelpaa haaveilla. Kaksi viikkoa lämpimiä aamuja, aamukahvi terassilla, näköala Atlantille, aamulenkkejä rannalle, kirjoja, kuumaa hiekkaa, täyttäviä aamiaisia, saman kutinan kanssa painivaa seuraa, korttipelejä, istujaisia illan pimeydessä, lepoa ja unta, lennokkaita ajatuksia.
Mukaan lähtee liian monet kengät, monta litraa rasvaa, Aloe Veraa, 4 kirjaa, mekkoja, piikkimatto, uimalasit, piirrustuslehtiö, tussipussi, kamera, mp3-soitin ja repullinen hyvää asennetta. Tällä kerralla EN aio lihoa (kuten viimeksi), unohtaa lenkkeilyä (kuten viimeksi), syödä muffinsseja aamiaisella (kuten viimeksi), käyttää yli 20 suojakerrointa toiselle viikolle asti (kuten viimeksi), ottaa turistikuvia (kuten viimeksi) enkä ahdistua kämppiksestäni (kuten viimeksi). Tällä kertaa monia asia saa mahdollisuuden olla edes hieman toisin.
Puerto Ricokin voisi olla hieman toisin kuin viimeksi, mutta pahoin pelkään, että se ei tule tarjoamaan minulle mitään tajuntaa räjäyttävää. Mutta ehkä suuntaamme taas joku päivä pois rannikolta, kohti vuoria, sitruunapuita, kirsikkapuita ja hassuja pieniä kyliä.
Ah!
Olen kurkkuani myöten täynnä rasvoja, valkoisia hajuttomia litkuja. Haaveilen tuoksuvista voiteista, joilla kuorruttaa itsensä vain silloin, kun kaipaa hemmottelua, luksusta ja raikkauden tuntua iholla. Olen kyllästynyt aamuihin, ja siihen pelkoon, mikä minussa herää kun pitäisi katsoa peiliin ja alkaa muuntautua ihmiseten ilmoille kelpaavaksi.
Mutta nyt on apu täällä. Tai siis pian. Eli kohtakohtakohta. Lauantaina lähtee lento kohti Kanariaa ja sen lauhkeita tuulia. Kiihkein jakso yliopistolla on jätettävä taakse (ja kyllähän se nyt ressaa), mutta edessä on jotain, mistä kelpaa haaveilla. Kaksi viikkoa lämpimiä aamuja, aamukahvi terassilla, näköala Atlantille, aamulenkkejä rannalle, kirjoja, kuumaa hiekkaa, täyttäviä aamiaisia, saman kutinan kanssa painivaa seuraa, korttipelejä, istujaisia illan pimeydessä, lepoa ja unta, lennokkaita ajatuksia.
Mukaan lähtee liian monet kengät, monta litraa rasvaa, Aloe Veraa, 4 kirjaa, mekkoja, piikkimatto, uimalasit, piirrustuslehtiö, tussipussi, kamera, mp3-soitin ja repullinen hyvää asennetta. Tällä kerralla EN aio lihoa (kuten viimeksi), unohtaa lenkkeilyä (kuten viimeksi), syödä muffinsseja aamiaisella (kuten viimeksi), käyttää yli 20 suojakerrointa toiselle viikolle asti (kuten viimeksi), ottaa turistikuvia (kuten viimeksi) enkä ahdistua kämppiksestäni (kuten viimeksi). Tällä kertaa monia asia saa mahdollisuuden olla edes hieman toisin.
Puerto Ricokin voisi olla hieman toisin kuin viimeksi, mutta pahoin pelkään, että se ei tule tarjoamaan minulle mitään tajuntaa räjäyttävää. Mutta ehkä suuntaamme taas joku päivä pois rannikolta, kohti vuoria, sitruunapuita, kirsikkapuita ja hassuja pieniä kyliä.
Ah!
Minä en juuri matkustele, vaikka toki haluaisin. Haaveilen, listaan, tutkailen kuvia ja luen. Yllätän itseni ihmettelemästä kerta toisensa jälkeen, kuinka monilla muilla opiskelijoilla on varaa matkustaa. Miksi minulla ei ole? Ja toisaalta välillä yllätyn, kun huomaan kaipaavani niinkin kauas kuin Tukholmaan. Eksotiikkaa.
Kuvat vuodelta 2007.
Pakkanen jatkaa riemulauluaan. Aamulla jossain meidän talon ja kirkonkylän välillä oli ollut 35 pakkasastetta. Kun minä nostin kytkimen kohti kirkkoa, sitä oli "enää" -31. Nyt ollaan jo helteen puolella: -24. Huhu! Vähempikin riittäisi!
Huomenna aamulla suuntaan kulkuni kohti Savon muata. Vietän loman viimeisen viikon Puoliskon poksissa, pääsen nukkumaan vierekkäin, kiertämään tuttuja ja turvallisia kirppareita, lenkkeilemään Puijon siimekseen ja nauttimaan ruhtinaallisesta viikosta vain kaksin.
Ennen kaikkea ensi viikko on laskeutuminen kohti eteläisen kärjen arkea, luentoja, tenttejä, uutta jaksoa, uusia oppeja, haasteita ja seikkailuja. Tammi-helmikuun vaihteesta tulee raskas, tiedän sen jo nyt, mutta lämpimien ajatusten voimalla jaksaa! Kuukauden päästä katselen Atlantille! Se tuuli, se tuuli. Nam.
Olen edelleen, vielä ja toistaiseksi kotikotona. Täällä on hirmuiset pakkaset päällänsä, ja minä yritän pitää vanhan vetävän talomme putkia sulana. Olen valuttanut vessan hanaa nyt kolmen tunnin ajan, puolen tunnin välein. Joka kerta pelottaa avata hana: mitä jos sieltä ei tulekaan mitään.
Kerran, kun olin pieni, kävi juuri näin. Avasin keittiön hanan valuttaakseni vettä, mutta sieltä ei tullut tipan tippaa. Sydäntä kouraisi ja tiesin heti mistä on kyse. Äitikin taisi säikähtää, sillä toimimme heti: minä hain föönin ja äiti poisti keittiön kaapista lattian. Niin me siinä yksissä tuumin pienellä äänekkäällä hiustenkuivaimellamme sitten lämmiteltiin kylmästä kärsiviä putkia - sisäilmalämmittimen huokaillessa vessan lattialla.
Nykyään huolena on enää vessan putket, sillä pesuhuoneremontin yhteydessä keittiön ja pesuhuoneen väliset putket nostettiin lattian alta ylös, huoneen puolelle lämpimään ja turvaan. Että eteis- ja vessaremonttia odotellessa. Ihan vaan, jotta ei se ainakaan vatsahaavaa aiheuttaisi isälle ja äitille.
Kerran, kun olin pieni, kävi juuri näin. Avasin keittiön hanan valuttaakseni vettä, mutta sieltä ei tullut tipan tippaa. Sydäntä kouraisi ja tiesin heti mistä on kyse. Äitikin taisi säikähtää, sillä toimimme heti: minä hain föönin ja äiti poisti keittiön kaapista lattian. Niin me siinä yksissä tuumin pienellä äänekkäällä hiustenkuivaimellamme sitten lämmiteltiin kylmästä kärsiviä putkia - sisäilmalämmittimen huokaillessa vessan lattialla.
Nykyään huolena on enää vessan putket, sillä pesuhuoneremontin yhteydessä keittiön ja pesuhuoneen väliset putket nostettiin lattian alta ylös, huoneen puolelle lämpimään ja turvaan. Että eteis- ja vessaremonttia odotellessa. Ihan vaan, jotta ei se ainakaan vatsahaavaa aiheuttaisi isälle ja äitille.
Ostin äitille kukkia ruokakaupassa käydessä - äitin tilille, mutta kuitenkin. Saaja tuli iloiseksi. Ja minäkin.
