Olen tutkaillut metsän ja minun suhdetta, tehnyt kuvia ja kirjoittanut. Suhteemme on selvästi lämmin ja läheinen. Samalla kun olen etsinyt omaa metsääni, olen löytänyt metsiä myös lasten kirjoista. Kuvakirjoissa metsä on salaperäinen aarreaitta, pelottava ja kiinnostava yhtäaikaa. Se on korkealle kohoavia puita, tuulessa huojuvia oksia. Rytmikkäitä rivejä puunrunkoja.
Minä olen etsinyt toista tapaa esittää metsää.
Pyöreys on mielenkiintoista.
Pyöreys on mielenkiintoista.
Aamuina, jolloin ei sada, vallitsee kummallinen tunnelma. Värit ovat kuin sadusta. Taivas on pilvessä, mutta jostain ihmeen raosta aurinko lähettää säteitään, jotka hipaisevat keltaisia lehtiä ja värjäävät sitten ilmankin keltaiseksi. Koska ilmakin on keltainen, kaikki asiat taivasta myöten saavat uuden sävyn, räikeää ja herkkää samaan aikaan.
Hurmaavaa!
Ja vaikka niin hurmaava kuin syksy onkin, en pidä siitä. En pidä sateesta, harmaasta enkä kylmästä. Enkä oikein siitäkään, mitä syksystä seuraa. Mutta tällaisina aamuina on pakko pitää ihan vähän. Eihän siinä mikään auta.
Esittelin tutkielmani, sain kommentteja ja kritiikkia. Vielä en ole jaksanut tarttua työhön uudestaan. On jännittävää, miten voimaannuin irrottaessani tutkielmasta ja antaessani sen muiden luettavaksi, toisiin käsiin, vaikkakin vain hetkeksi. Olin rauhallinen ja onnellinen, ja koko viikonlopun aikana en tehnyt yhtään mitään, mikä olisi vaatinut tavoitteellista toimintaa. Paitsi ruokaa kyllä tein, mutta senkin tavoite oli yhä suurempi onni.
Tänäänkin olen rauhallinen ja onnellinen, mutta puitteet ovat erilaiset.
Tänäänkin olen rauhallinen ja onnellinen, mutta puitteet ovat erilaiset.
Olemme palanneet kaupunkiin.
Viimeisen kuukauden olen keskittynyt kuviin. Aamuisin olen puuhannut pimiössä ja laatikkokameran kanssa, iltapäivällä isuttanut itseni näppäimistön ääreen. Lukenut, kirjoittanut ja analysoinut kuvia ja kuvista sanottua. Olen oppinut hirveästi uutta. Asioista, asenteista.
Olen niin onnellinen, että päätin ottaa toisen lyhyen sivuaineen. Onni, että se on juuri kuvataide. Tämä on merkki siitä, että olen ainakin joskus kuunnellut itseä, muuttanut mieltäni ja tehnyt hyviä päätöksiä. Nyt on kaiken tämän aika.
Yllä oleva kuva on merkkinä siitä, että olen tosiaan oppinut jotain uutta. Photoshop. Pitää kuulemma osata, koska kaikki nykylapset osaa.
Tulin kotimaisemiin, vaikka ei oikeasti olisi ollut aikaa. Kirjoitin päivän, saavutin hurjan flow'n ja synnytin tutkielmaan tuloksia lähes tyhjästä viidessä tunnissa. Sitten lähetin myhäillen työn seminaariryhmäläisille luettavaksi, kommentoitavaksi. Siinäpähän syynäävät. Sen jälkeen on ollut kamalan hyvä olla.
Täällä on jo niin talvi. Lunta ei ole, mutta niin turkasen kylmä. Luonto on tyrmäävän kaunis, se hoitaa minua väreillään. Sisällä ollessani olen juonut litrakaupalla vihreää teetä ja vettä ja syönyt tummaa suklaata ja mutakakkua. Ulkosalla olen seissyt tuntikausia nuotiolla, kuvannut hirvimiehiä, kävellyt koiran kanssa pitkin tietä, kuvannut jäkäliä, heiniä, kiviä, hiekkaa. Muuta en ole oikein ehtinyt tekemään, mutta ei kai sitä muuta tarvitse?
Huominen vielä ja sen huominenkin.
Onneksi. Täällä minä voin hyvin. Onneksi tulin. Miksi sitä aikaa ei muka olisi ollut? En muista. Olen unohtanut jo. Olen löytänyt jopa uusiavanhoja ja pelottomia ajatuksia, suunnitelmia, haaveita, kuten aina täällä ollessani.
Viimeisen kuukauden aikana olen
... kirjoittanut tutkielmaa
... istunut seminaarissa
... oppinut syrjäytymisestä
... oppinut mediasta
... oppinut ympäristötietoisuudesta
... opettanut viittomia.
Välillä olen myös
... katsonut Mad Meniä
... piirtänyt erilaisia lettejä
... tehnyt metsän paperista
... viettänyt tuntikausia pimiössä
... asentanut neulanreikäkameraa syysmyrskyssä
... neulonut pipon.
Ai niin, olen myös
... päättänyt kieltäytyä karamelleistä
... päättänyt syödä juustokakkuja ja mutakakkua karamellien sijaan
... päättänyt olla pian terve ja kepeämielinen ihminen
Niin ja
... irtisanoin myös itseni
... pian en enää opeta viittomia
... ikävöin jo nyt perheitä
... menen harjoitteluun kuudeksi viikoksi
... uudet lapset tulevat edellisten tilalle.
Syksy on
... kylmä ja paha
... kauniimpi pohjoisessa
... uusien tuulien aikaa
... päätösten paikka.
Lupaan palata tänne useammin. Tämä tuntuu hyvältä. Pitkästä aikaa.
Opinnot ovat vieneet minua paikkoihin, joihin eksyisin yksikseni hyvin pienellä todennäköisyydellä. Miksi kukaan ei kertonut minulle Hvitträskistä? Miksi kukaan ei vienyt minua Kansallismuseoon? Miksi Aalto ei tuntunut miltään koskaan aiemmin?
Matkustimme Hvitträskiin junalla. Jäimme pois pikkuruisella seisakkeella, joka ei ollut asemaa nähnytkään. Kävelimme lopun matkaa, pari kilometriä. Niin paikalle on saavuttu varmaan jo vuosikymmeniä sitten, jos mieli on halajannut Elielin ja kumppaneiden luo iltaa istumaan, mutta kyytimiestä ei ole ollut. Kirkkonummi on ollut silloin kaukana korvessa.
Tutkimme Hvitträskin pihan läpikotaisin, vaikka satoi kaatamalla. Puikkelehdimme puutarhan läpi, laskeuduimme alas kohti rantaa ja kiipesimme portaat ylös Viskiverannalle, sillä siellä oli erään Akselin kaivertama reliefi seinässä. Oli pakko koskettaa, laskea kädet kylmälle kivelle ja sulkea silmät.
Tutkimme Hvitträskin pihan läpikotaisin, vaikka satoi kaatamalla. Puikkelehdimme puutarhan läpi, laskeuduimme alas kohti rantaa ja kiipesimme portaat ylös Viskiverannalle, sillä siellä oli erään Akselin kaivertama reliefi seinässä. Oli pakko koskettaa, laskea kädet kylmälle kivelle ja sulkea silmät.
