Kirjominen on kuin piirtäisi langalla ja neulalla. Värit ovat rajallisemmat, mutta erilaisilla viivoilla saa tunnetusti aikaan vaikka mitä. Viivoja, niitähän langat ovat! Ostin heti kättelyssä kolmet kehykset, mutta tämä pienin ei selvästikään tyydytä tarpeitani. Haluan vetää pitkää viivaa ja ihmetellä mihin neula pujahtaa ja mitä aikaan saa!
Tämä on toinen koskaan tekemäni kirjontatyö. Ensimmäisen tein ala-asteella, mutta siitä jäi vain ikäviä muistoja: kaikilla sama kuvio, etenemistä valmiiksi piirrettyjä viivoja pitkin, ohuet langat jatkuvasti sotkussa ja hikisten käsien tuhraama kangas. Vieläkin kavahdan lankakaupan valmiita malleja. Miksihän ne ovat aina niin kamalan rumia? Kuka niitä oikein suunnittelee?
Kotini ovelta on vain pieni pyrähdys kahteen siirtolapuutarhaan. Toisessa kävelin eilen, toisessa tänään. Seura oli kerroilla eri, niin myös tunnelma ja askellus ja sanat. Silti ja siksi molempien seurassa oli hyvä olla. On onni, että saan vuosien tauon jälkeen asua taas samassa kaupungissa parhaimpien ystävieni kanssa ja jakaa näitä kauniita paikkoja ja hetkiä yhdessä.
Vietimme sään puolesta käsittämättömän epävakaisen lauantain Hietalahden torilla. Tunnustelimme helteisen oloista pilvien välistä paistavaa aurinkoa, yksittäisiä lämpimiä pisaroita, kaatosadetta, merituulta, puskasta tulevia puuskia ja lopulta päätimme kaupustelun tyynessä kirkkaassa kesäsäässä.
Huomasimme, että ihmiset eivät osta edes halvalla elleivät tarvitse ja että yli kymmentä euroa ei kukaan mielellään pulita, olipa tavara mikä tahansa. Olennainen huomio oli myös se, että nuoriso oli jäänyt kotiin. Eilen sunnuntaina vierailin samaisella torilla asiakkaana, ja nuoriso oli jo paremmassa hapessa. Eli paikalla.
Huomasimme, että ihmiset eivät osta edes halvalla elleivät tarvitse ja että yli kymmentä euroa ei kukaan mielellään pulita, olipa tavara mikä tahansa. Olennainen huomio oli myös se, että nuoriso oli jäänyt kotiin. Eilen sunnuntaina vierailin samaisella torilla asiakkaana, ja nuoriso oli jo paremmassa hapessa. Eli paikalla.
Jännittävää oli ...
... käydä kauppaa ilman yhteistä kieltä
... pitää kiinni hinnasta tiuskivien tinkijöiden kanssa
... jutella lontoolaisen vintagea myyvän pariskunnan kanssa Suomen kesästä, Kuopiosta, Lontoosta ja skandinaavisesta muotoilusta
... selvittää mysteerisesti pöydällemme ilmestyneen antiikkilusikkakasan salaisuutta
... odottaa, että joku ostaisi kissalautasen, jota kaikki hipelsivät huokaillen
... seurata mereltä saapuvan sateen etenemistä
... seurata merellä paistavaa aurinkoa seisten itse kaatosateessa
... myydä litimärkiä vaatteita sadealessa
Kesäyö on yksi kauneimmista asioista ikinä.
Ja vesi niin hellä, hoitava ja samalla mystinen, jopa pelottava.
Kartanonkoski
Vantaa
Työmaa-alue
Arabianranta
Helsinki
Rakastan kenkiä. En kaikkia kenkiä maailmassa, mutta monia tapaamiani kyllä. Erityisesti rakastan niitä kenkiä, jotka olen saanut omakseni. Pystyn kehittämään uskomattoman syviä tunnesiteitä uskomattoman nopeasti lähes tulkoon kenkään kuin kenkään.
Ostan kenkiä vain harvoin ja silloinkin vain siksi, että edelliselle parille on tapahtunut jotain. En pidä soppailusta, joten uusien kenkien ostaminen ja jo etsiminen itsessään on tunteita kuohuttavaa toimintaa. Jos etsinnän päätteeksi löydän täydellisen rakkauden kohteen, on onneni mittaamaton.
Usein käy niin, että rakastamani kengät siirtyvät ajasta iäisyyteen, vaikka ne olisivat vielä jaloissani. Olen syvällä sisimmässäni tiennyt jo pitkään niiden kohtalon, mutta kieltänyt kaiken. Todellisuus iskee vasten kasvojani aina yhtä kivuliaasti. Jokaisen kenkäparin kohdalla mietin, voisiko näille kuitenkin tehdä vielä jotain. Ehkäpä joku vielä voisi pelastaa nämä. Pelastaa minut. Eikö niin?
Usein käy niin, että rakastamani kengät siirtyvät ajasta iäisyyteen, vaikka ne olisivat vielä jaloissani. Olen syvällä sisimmässäni tiennyt jo pitkään niiden kohtalon, mutta kieltänyt kaiken. Todellisuus iskee vasten kasvojani aina yhtä kivuliaasti. Jokaisen kenkäparin kohdalla mietin, voisiko näille kuitenkin tehdä vielä jotain. Ehkäpä joku vielä voisi pelastaa nämä. Pelastaa minut. Eikö niin?
Voi iloa! Kesä on tullut ja näyttänyt meille heti paremman puolensa, hellinyt lämmöllä ja valolla. Ja voi sitä iloa, kun nämä jotkut paidattomat tulevat, ylettävät päänsä kolmannen kerroksen ikkunoiden tasolle ja paketoivat vaaleanpunaisen talomme muoviin. Eilen talo pestiin, ovi ja parveke muovitettiin. Tänään on ikkunoiden vuoro.
Ei siinä mitään. Työtäänhän ne paidattomat vain tekevät ja talostakin tulee entistä ehompi. Mutta meidän ikkunat pysyy kiinni, verhot pysyy kiinni ja täten raikas kesäilmakin jossain muualla kuin asunnossamme. Täytynee viettää mahdollisimman paljon aikaa ulostautuneena.
Ei siinä mitään. Työtäänhän ne paidattomat vain tekevät ja talostakin tulee entistä ehompi. Mutta meidän ikkunat pysyy kiinni, verhot pysyy kiinni ja täten raikas kesäilmakin jossain muualla kuin asunnossamme. Täytynee viettää mahdollisimman paljon aikaa ulostautuneena.
Ostin Lontoosta lentokentältä ihanan lehden.
Se on täynnä kauneuksia.
Asioita, joita tahtoisi heti tehdä, nähdä.
Vietimme helatorstaina hetken jos toisenkin ystävien kanssa Suomenlinnassa. Tuuli oli niin kylmä ja navakka, että täytyi keskittyä pysymään lämpimänä sen sijaan, että olisi juoksennellut ympäri saarta tutkaillen, tunnelmia maistellen ja kuvia napsien. Onnistuin kuitenkin todistamaan taidokkaita sukellusharjoituksia. Sukeltajan kepeä rohkeus ei yllä kuviin asti, puhumattakaan kaverin minimaalisesta koosta ja koiranpennun turkkia muistuttavasta höyhenpeitteestä. Ne joutuu nyt vain muistamaan. Tai kuvittelemaan.
Sähkökaapit, aidat, seinät. Elämän kuluttamia pintoja, täynnä ihmeitä!
Joskus sydän vielä rauhoittuu, rakastuu ja täyttyy.
Tietää, ettei juoksemalla pääse perille eikä karkuun.
Joku oli runoillut rantakivikkoon ajatuksen elämästä, ihmisestä. Ensimmäinen paikka oli ollut ilmeisen epäonnistunut, kieltämättä näin ohikulkevan löytäjänkin näkökulmasta: veden ollessa korkealla sen olisi voinut lukea vain rantaan uskaltuvat kalat. Lopullinen paikka oli täydellinen, toivottavasti nouseva vesi ei hukuta ajatusta kokonaan.
