KUVA: Thomas Campbell
Viikonloppu oli rauhallinen ja leppoisa. Olin lähinnä yksikseni, seurassakin paikalla mutten läsnä. Luin. Kuuntelin musiikkia. Ajattelin paljon. Piti piirtää, mutta en piirtänyt eikä siinä mitään. Piti myös täyttää hakupapereita, kirjoittaa motivaatiostani ja tutkia erään Välimerellisen yliopiston tarjontaa. Tarjontaa tutkin kyllä: jo pitkään mieltäni oli kutkutellut herkullinen yhdistelmä opettajankoulutuksen alaisuudessa, "Art and History". Opiskelin myös itse maasta ja kulttuurista sekä tutkailin säätilaa kevätlukukauden kuukausina. Herkkua, pelkkää herkkua.
Ja sitten yhtäkkiä lauantain ja sunnuntain välisenä yönä ymmärrän kristallin kirkkaasti, että ei ei ei tätä! Makaan siinä ystäväni huoneen lautalattialla ohuella patjalla ja tunnen kasvoillani vedon, vaikka nukun kuumana hohkavan patterin vieressä.
Jos lähden, lähden toisen kanssa.
Sunnuntaina selaan jo asuntoja ympäri maailman. Virkkaan ja neulon lähes yhtä aikaa ja tunnen vapautuvani. Päätän, että opiskelen ensi vuonna kuvataiteen didaktiikkaa, vaikka sivuainevalintoja ei ole julkaistu. Päätän myös, että myöhemmin olen se yksi ainoa valittu, joka saa opiskella aineenopettajan pätevyyden. Päätän kokeilla mahdollisuuksiani suomen kielen ja kirjallisuuden aineenopettajakiintiöön, mutta pelkkä ajatuskin suomen kielen 60 opintopisteen laajuisista opinnoista saa minut voimaan pahoin. Päätän virkata, neuloa, ommella ja piirtää, jotta mieleni pysyisi kepeänä.
Tänään, maanantaina, luen viikon horoskooppiani. Siellä puhutaan alitajunnan voimasta, herkkyydestä, intuitiosta. Varoitetaan, ettei logiigalla pärjää tällaisina aikoina.
Olen samaa mieltä.
Niin. Ja Välimeri siintää edelleen mielessäin, mutta niin toisella tapaa.
Niin. Ja Välimeri siintää edelleen mielessäin, mutta niin toisella tapaa.
Lähetä kommentti