tenhoja

Melissa Auf der Maur (nykyään kuulemma vain Auf der Maur) tulee kylään Helsinkiin ja soittaa Nosturissa 24.11.

Voi että.

(Huolestuttavaa. Kirjoitin ensin Provinssissa ja sitten en muistanut vuosilukua. Piti guugeloida. Tulos nenän edessä sitten ihmettelin, että ai! kuusi vuotta sitten. Hmph. Kuusi.)

Välillä kaipaan Kuopioon valtavasti. Tunne ei ylitä eikä millään tapaa ole verrattavissa siihen kaipuuseen, jota tunnen kotiseutuani Kainuuta kohtaan. Mutta ikävää se on. Yleensä se yllättää viikonloppuisin, jolloin viettäisin aikaani mieluiten ihanissa kahviloissa, kirpputoreilla, kävellen, kuunnellen, katsellen ja kyläillen.

Kaipaan siis asioita, joita voisin aivan hyvin tehdä nytkin, täälläkin ja ihan missä tahansa muualla maailmassa, missä tahansa kaupungissa. Luulen, että iso osa kaipuuta kohdistuu tunnelmiin, hetkiin ja ihmisiin, jotka eivät enää millään tavalla liity Kuopioon. Ihmiset ovat muuttaneet sieltä pois minun laillani tai ehkä jääneet, jatkaneet elämäänsä ilman meitä lähteneitä. Kaipaanko siis jotain, mitä ei enää ole?

Niin tai näin, leikittelen usein ajatuksella paluusta. Toivoisin, että voisimme palata vaikka työn merkeissä, sillä en pysty näkemään itseäni opettajana pääkaupunkiseudulla. Toisaalta, jos ja kun (!) pohjoiseen palaamme, kannattaisi palata kunnolla, rehellisesti ja viimeisen päälle sinne mistä on lähtenytkin: kotiin. Mutta Kainuu ei kansaansa työllä ruoki. Ei.

Tenttiviikot vyöryivät ohi.

Kiertelen kirpputoreja ensimmäistä kertaa sitten kesän. Kuuntelen musiikkia. Etsin uusia mielenkiintoisia musiikkituttavuuksia. Neulon. Suunnittelen mitä kaikkea voisin neuloa. Väritän. Kiasman kaupasta löysin Peppi-värityskirjan.

Haahuilen kangaskaupassa. Hypistelen villakankaita, neuloksia, pellavaa - mustia, harmaita ja violetteja. Ostan violetin kankaan, joka on kevyt kuin henkäys ja maksan siitä 2,60 euroa. Luennolla esittelen kangasta muille. Pitäisi tehdä muillekin, kuulemma. Jos nyt ensin itselle.

Huushollaus kutsuu enkä vastustele. Tiskivesi on laskettu, pyykkikone hurisee, lakanat lentäneet lattialle. Kaksi ikkunaa odottaa uutta verhoratkaisua talveksi. Ratkaisu mielessä, toteutus uupuu. Muuton jäljiltä muutama asia etsii edelleen paikkaansa. Paikat löytyköön ajan kanssa.

Kirpputoripöytä pitäisi varata. Mutta mistä? Savon maalla tähänkin olisi ollut tuttu ja turvallinen (ja halapa) ratkaisu. Nyt arvon ja pohdin ja harkitsen ja kauhistelen hintoja.

Ane Brun on ihana.

Vietin viime viikonlopun Jyväskylässä. Minulla ja kahdella toverilla on luja tahto rakentaa perinnettä syksyisestä "tyttöjen viikonlopusta". Nyt kokoonnuimme yhteen jo peräti toista kertaa!

Viime syksynä olimme Helsingissä, minun luonani. Kävimme kuuntelemassa elävää musiikkia, museossa, kirpputorilla ja mikä tärkeintä: söimme ja joimme hyvin. Tänä syksynä kävimme teatterissa, kahvilassa, kirpputorilla ja mikä tärkeintä: söimme ja joimme hyvin.

Viikonloppu poissa kotoa, hyvässä seurassa, tuli juuri oikeaan rakoon. Sain ajatukseni hetkeksi pois arjesta. Vaikka vähän kyllä harmittaa, että teatteriesitys ei täyttänyt odotuksia oli surkea ja että lauantaina olisi pitänyt tajuta jäädä siemailemaan kynttilän valoon villasukat jalassa eikä rynnätä yöelämään.

Otin koko viikonlopun aikana vain yhden valokuvan. Se on yllä. Valoteos on Vakiopaineessa, jossa istuimme tällä kertaa yksien verran. Minun lasissani oli kaakaota.

Virkkasin. Pylväillä, kiinteillä silmukoilla ja piilosilmukoilla. Kaikki langat kirpputorilta paitsi violetti Rose Mohair. Se on viime talvena neulotun kaulurin jämiä. Mohair elävöittää mukavasti paitsi värillään myös pörröisellä olumuksellaan puuvillalankojen seassa.

Hustvedtiä kohtuuhintaan Antikvariaatti Sofiasta minulle. Toiselle uusin Remes liitoksissaan natisseelta Sokokselta - joskus on nähtävä vaivaa eli uhrattava itsensä ostosten keskittämisen ja alennusten nimessä. Kannatti juosta halavan kirjan perässä, koska samainen polku vei ilmaisen wc:n kautta miesten pukeutumisen osastolle, jossa minua odottivat reilulla kädellä alennetut Converset. Violetit, niin kuin oli entisetkin.

Vuosi sitten syksyllä olin Toisen luona Kuopiossa. Olin Toisen luona, Toisen kotona ja silti tunsin tulleeni edelleen meidän kotiin. Vähitellen kadotin kodin tunteen siellä käydessäni, vaikka viihdyin aina paremmin kuin Helsingissä. Vaikka koti oli kadoksissa, tunsin olevani oikeassa paikassa. Oikea paikka oli aina siellä missä oli me, eikä vain minä.

Toisen luona oli aina kylmä. Seinän ja sängyn väliin piti laittaa patja, että ei nukkuessaan koskettaisi jäistä seinää ja saisi slaagia. Lattialla tuuli ja suihkusta pelotti poistua. Yhtenä iltana päätin virkata palatossut. Löysin kauniita harmaan sävyjä, ruskeaa ja valkoista villalankaa. Nyt, vuosi myöhemmin minulla on kauniit, lämpimät töppöset.

Pitkä on matka joskus.

Olen ollut pitkään poissa.
En oikein tiedä mitä tapahtui.
Tai no, tiedän sittenkin: syksy tuli.

Kuun ensimmäisenä viikonloppuna suuntasimme kotikonnuille. Oli mahtavaa käydä kotona vielä ennen arkeen palaamista, koska en osaa ennustaa milloin seuraava kerta koittaa. Viikonloppuun kuului hautajaiset, puolukan poimintaa, sienien (epätoivoista) etsintää, käsitöitä, kynttilöitä ja äidin herkkuja. Kävin kolme kertaa saunassa neljän päivän aikana (hyvin harvinaista minulle!). Nautin!

Sunnuntaina junailin yksin Kainuusta Helsinkiin, se tuntui kummalliselta. Niin kuin olisin palannut viime talveen ja kahden kaupungin loukkuun. Näin jälkeen päin sitä miettii, miten on jaksanut erossa toisesta. Miten kasvot tietokoneen näytöllä ja särisevä ääni kaiuttimista on riittänyt... ehkä se ei riittänytkään, ja siksi olemme nyt ankkuroituna tänne pääkaupunkiin.

Sunnuntain junamatka oli matka kohti uutta lukuvuotta. Maanantaina palasin yliopistolle ja sairastuin heti. Sinnittelin kolme ensimmäistä päivää luennoilla, kunnes tuli stoppi. Se kaikki kolunnut tauti. Jo maanantaina oloni oli ollut kummallinen ja kykenin luentojen jälkeen vain vaakatasoon. Kuume nousi kuitenkin vasta keskiviikkona ja nousikin oikein humpsahtaen. Sitä kesti kolme päivää. Kolotusta luissa ja ytimissä, ei muita flunssan oireita. Kuumetta 39 ja rapiat päälle.

Nyt toinen viikko yliopistolla on jo lopuillaan. Näin ne päivät hupenevat. Arki ei ole ihan vielä asettunut uomiinsa ja koulun ja työn sovittaminen yhteen on osoittautunut hieman haastavaksi. Iltaisin pääni on täynnä poukkoilevia ja sinkoilevia ajatuksia eikä kalenteri tunnu kykenemään jäsentämään elämääni. En osaa tulla tänne ja kirjoittaa, en ota enää valokuvia, en osaa tarttua käsitöihin. Lukemaan olen sentään kyennyt, mutta siitäkin pitää tuntea huonoa omaatuntoa: luen kaikkea muuta kuin tenttikirjoja.

Kun syksy saapuu, se tuo mukanaan huolimielen.

Enkä pidä siitä.

Taloudessemme on uutta elektroniikkaa, joka sisältää hienoja sovelluksia ja ohjelmia ja vaikka van mitä. On varmaan sanomattakin selvää, että uutuus-elektroniikan omistaja en ole minä. On kuitenkin hyvä elää tällaisen elektroniikkaihmisen kanssa, sillä tällöin itse ei tarvitse tietää kyseisestä asiasta mitään tai tehdä kyseisille asioille mitään, ja kaupan päälle saa kävelyllä leikkiä toisen omaisuudella ja kuvitella omistavansa Polaroid-kameran tai edes vilimikameran.

Uusimman Olivian välissä oli Part Twon pikkuinen syyskuvasto. Virkattuja harmaita, vaaleita, lämpimiä, pehmeitä herkkuja sieltä löytyi! Täytyy ilmeisesti heittää tiskirättitehdas nurkkaan ja tarttua toisenlaisiin toimiin.