Välillä kaipaan Kuopioon valtavasti. Tunne ei ylitä eikä millään tapaa ole verrattavissa siihen kaipuuseen, jota tunnen kotiseutuani Kainuuta kohtaan. Mutta ikävää se on. Yleensä se yllättää viikonloppuisin, jolloin viettäisin aikaani mieluiten ihanissa kahviloissa, kirpputoreilla, kävellen, kuunnellen, katsellen ja kyläillen.
Kaipaan siis asioita, joita voisin aivan hyvin tehdä nytkin, täälläkin ja ihan missä tahansa muualla maailmassa, missä tahansa kaupungissa. Luulen, että iso osa kaipuuta kohdistuu tunnelmiin, hetkiin ja ihmisiin, jotka eivät enää millään tavalla liity Kuopioon. Ihmiset ovat muuttaneet sieltä pois minun laillani tai ehkä jääneet, jatkaneet elämäänsä ilman meitä lähteneitä. Kaipaanko siis jotain, mitä ei enää ole?
Niin tai näin, leikittelen usein ajatuksella paluusta. Toivoisin, että voisimme palata vaikka työn merkeissä, sillä en pysty näkemään itseäni opettajana pääkaupunkiseudulla. Toisaalta, jos ja kun (!) pohjoiseen palaamme, kannattaisi palata kunnolla, rehellisesti ja viimeisen päälle sinne mistä on lähtenytkin: kotiin. Mutta Kainuu ei kansaansa työllä ruoki. Ei.
Muistella saan ja voin ja haluan. Kaivatakin voin ja saan, jos haluan.
Ja sitten vain katselen minne tieni vie.
Lähetä kommentti