Mutkitellen
meren rantaan ja takaisin. Posket punaisena ja monta uutta arkista
löytöä rikkaampana maailma näyttää niin toiselta kuin eilen. Välillä unohdan olla onnellinen siitä, että saan olla ja elää juuri täällä missä nyt olen ja elän. Ja että ympärilläni on niin paljon hyvyyttä ja kauneutta ja niitä rosojakin.
Nyt jos koskaan tunnen tarvitsevani sitä kaikkea kävelyllä nähtyä. Mutta mikä se on, kun tuntuu että ei arkena ehdi näkemään? Vauhtiko on liian kova tai silmät liian väsyneet näkemään? Elän tätä tunnetta jouluun asti. Joku voisi muistuttaa miksi halusinkaan opettajaksi.
Lähetä kommentti