tenhoja

Vuosi sitten syksyllä olin Toisen luona Kuopiossa. Olin Toisen luona, Toisen kotona ja silti tunsin tulleeni edelleen meidän kotiin. Vähitellen kadotin kodin tunteen siellä käydessäni, vaikka viihdyin aina paremmin kuin Helsingissä. Vaikka koti oli kadoksissa, tunsin olevani oikeassa paikassa. Oikea paikka oli aina siellä missä oli me, eikä vain minä.

Toisen luona oli aina kylmä. Seinän ja sängyn väliin piti laittaa patja, että ei nukkuessaan koskettaisi jäistä seinää ja saisi slaagia. Lattialla tuuli ja suihkusta pelotti poistua. Yhtenä iltana päätin virkata palatossut. Löysin kauniita harmaan sävyjä, ruskeaa ja valkoista villalankaa. Nyt, vuosi myöhemmin minulla on kauniit, lämpimät töppöset.

Pitkä on matka joskus.

Olen ollut pitkään poissa.
En oikein tiedä mitä tapahtui.
Tai no, tiedän sittenkin: syksy tuli.

Kuun ensimmäisenä viikonloppuna suuntasimme kotikonnuille. Oli mahtavaa käydä kotona vielä ennen arkeen palaamista, koska en osaa ennustaa milloin seuraava kerta koittaa. Viikonloppuun kuului hautajaiset, puolukan poimintaa, sienien (epätoivoista) etsintää, käsitöitä, kynttilöitä ja äidin herkkuja. Kävin kolme kertaa saunassa neljän päivän aikana (hyvin harvinaista minulle!). Nautin!

Sunnuntaina junailin yksin Kainuusta Helsinkiin, se tuntui kummalliselta. Niin kuin olisin palannut viime talveen ja kahden kaupungin loukkuun. Näin jälkeen päin sitä miettii, miten on jaksanut erossa toisesta. Miten kasvot tietokoneen näytöllä ja särisevä ääni kaiuttimista on riittänyt... ehkä se ei riittänytkään, ja siksi olemme nyt ankkuroituna tänne pääkaupunkiin.

Sunnuntain junamatka oli matka kohti uutta lukuvuotta. Maanantaina palasin yliopistolle ja sairastuin heti. Sinnittelin kolme ensimmäistä päivää luennoilla, kunnes tuli stoppi. Se kaikki kolunnut tauti. Jo maanantaina oloni oli ollut kummallinen ja kykenin luentojen jälkeen vain vaakatasoon. Kuume nousi kuitenkin vasta keskiviikkona ja nousikin oikein humpsahtaen. Sitä kesti kolme päivää. Kolotusta luissa ja ytimissä, ei muita flunssan oireita. Kuumetta 39 ja rapiat päälle.

Nyt toinen viikko yliopistolla on jo lopuillaan. Näin ne päivät hupenevat. Arki ei ole ihan vielä asettunut uomiinsa ja koulun ja työn sovittaminen yhteen on osoittautunut hieman haastavaksi. Iltaisin pääni on täynnä poukkoilevia ja sinkoilevia ajatuksia eikä kalenteri tunnu kykenemään jäsentämään elämääni. En osaa tulla tänne ja kirjoittaa, en ota enää valokuvia, en osaa tarttua käsitöihin. Lukemaan olen sentään kyennyt, mutta siitäkin pitää tuntea huonoa omaatuntoa: luen kaikkea muuta kuin tenttikirjoja.

Kun syksy saapuu, se tuo mukanaan huolimielen.

Enkä pidä siitä.

Taloudessemme on uutta elektroniikkaa, joka sisältää hienoja sovelluksia ja ohjelmia ja vaikka van mitä. On varmaan sanomattakin selvää, että uutuus-elektroniikan omistaja en ole minä. On kuitenkin hyvä elää tällaisen elektroniikkaihmisen kanssa, sillä tällöin itse ei tarvitse tietää kyseisestä asiasta mitään tai tehdä kyseisille asioille mitään, ja kaupan päälle saa kävelyllä leikkiä toisen omaisuudella ja kuvitella omistavansa Polaroid-kameran tai edes vilimikameran.

Uusimman Olivian välissä oli Part Twon pikkuinen syyskuvasto. Virkattuja harmaita, vaaleita, lämpimiä, pehmeitä herkkuja sieltä löytyi! Täytyy ilmeisesti heittää tiskirättitehdas nurkkaan ja tarttua toisenlaisiin toimiin.

Kotimatkalla huomaan hassuja tarroja valopylväässä, kadotetun kengän, töhryn paikatussa asfaltissa. Ja yhtäkkiä en olekaan ainoa, joka ei sauno puoli kahdeksalta lauantaina. Tumma, parrakas ja silmälasipäinen nuori mies juoksee autolleen, taskussa kilisee kolikoita. Nainen ruosteen värisessä trenssissä ulkoiluttaa koiraansa, antaa haistella rauhassa. Siirtolapuutarhasta kuuluu ulkokeittiön kolinaa, miten ihmeessä tarkenevat?

Ennen kotipihaani haistan omenan. Liian monella pihalla herkut makaavat märkinä maassa, tekee mieli pyytää saanko poimia ne. Vastaan tulee kaksi äitiä ja kuusi lasta, lapsia täällä riittää. Palstoilla maahanmuuttajaperhe kerää satoaan äänekkäästi keskustellen, elonkorjuun riemua.

Kotona puran ostokset kaappeihin. Vaihdan vaatteet, mutta puen päälleni vain t-paidan, sillä kohta on suihkun vuoro. Saunan korvike. Kehno korvike. Pestyäni päivän pölyt kaivan esille suklaata ja virkkauksen, katselen kauneimpia miesripsiä maailmassa ja juon teetä. Villasukat jalassa.

Kuten sanottua, olen viime päivinä innostunut ompelemaan. Innon takana on varmaan paniikki ja pakottava tunne toimia ennen kuin on myöhäistä. Seuraavaan yhdeksään kuukauteen ei taas ehdi tekemään muuta kuin askeltaa kohti ammattia.

Lähisupermarketin kanssa saman katon alla oleva Marimekon liike suljetaan huomenna. Löysin sieltä viime viikolla näytekankaita, pienet palat 2e ja isot 10e. Ostin kympillä pieniä paloja ja nyt niistä on muotoutunut kansia kalentereille. Aika hienoja minusta!

Olen päällystänyt kalentereitani viimeiset viisi vuotta, koskaan ennen en ole kuitenkaan tehnyt tälläisia ommeltuja, pestäviä ja vaihdettavia hienouksia. Nyt täytyy vain jatkaa näiden kehittelyä, lisätä nappeja, nauhoja ja sellaisia ihanuuksia.

Olen ommellut koko päivän. Kalentereille ja bussikorteille takkeja. Tuskainen on tie tänään, mutta yhdet kannet aion vielä tehdä, muuten tämä projekti jää ikuisiksi ajoiksi hautumaan kangaslaatikkoon. Ei saa antaa pahan maun jäädä päällimmäiseksi.

Ompelukoneen vieressä on läppäri ja siellä pyörii löydöt Ylen Areenasta ja Elävästä arkistosta. Muistin taas pitkästä aikaa katsoa Pari kolme sanaa Elina Salosta, ja tulin iloiseksi. Tuo nainen on niin karismaattinen, hänen ajatuksensa jotain minkä takana itsekin seison.

"Musta ois kauheen tylsää maailmassa --- etten mä sais tavattua ees kerran viidessä vuodessa yhtä hirveä ja mieluummin karhunkin!"

"Me emme enää toivo parempaa maailmaa, vaan ainoastaan... mailmaa."

Minulla on varmaan joku orastava syysmasennus, sillä kun ajattelen mennyttä kesää, minusta tuntuu, että en ole tehnyt mitään, käynyt missään, saanut mitään aikaan, nähnyt ketään. En ole lukenut, en ole tehnyt käsitöitä, en ole käynyt kirpputoreilla, en ole sukuloinut, en ole ruskettunut, en ole urheillut. Ja nyt kesä on auttamattomasti ohi. Ja seuraavaan kesään on yhdeksän pitkää kuukautta. Siltä minusta tuntu/-u/-i.

Kun olin vajumassa lyötynä syviin vesiin, tajusin listata kesän aikana lukemani kirjat. Huraa! Olen sittenkin tehnyt jotain. Olisi pitänyt merkitä kirjojen sivumäärät ylös, niin tuntuisi olo vielä tehokkaammalta.

Tämän(kään) asian suhteen en edennyt suunnitelman mukaan. Rakastan asioiden listaamista, mutta listoilla ei mielestäni ole mitään tekemistä niiden seuraamisen tai minkään asteisen toteuttamisen kanssa. On kuitenkin hyvä, että minulla on tällainen lista. Kirjastokäynneillä etsin usein näitä listaamiani teoksia, mutta niitä taitaa lukea moni muukin tässä kaupungissa... Esimerkiksi Olssonin Lempeitä lauluja jonotti lisäkseni noin 120, kun teoksen toukokuussa varasin. Odotellen lista siis täydentyy.

Rajaa Alsanea: Riadin tytöt
Carolly Erickson: Tsaarin tytär
Hämäläinen Helvi: Säädyllinen murhenäytelmä (uudestaan)
Eve Hietamies: Yösyöttö
Pirkko Saisio: Elämän meno
Joel Haahtela: Katoamispiste, Naiset katsovat vastavaloon (uudestaan)

Kirjanmerkkini makaa tällä hetkellä Joel Haahtelan Katoamispisteen välissä. Kirjan idea on mielenkiintoinen, fiktio ja fakta sekoittuvat todella mielenkiintoisesti ja se innostaa ottamaan selvää ja tutkimaan asiaa syvällisemmin kuin yhden romaanin verran. Mutta ei ihan terävämpää Haahtelaa, ei ei. Haahtelaa lukemattomalle suosittelisin varmaan ensin herran aiempaa tuotantoa.

No mutta. Vielä on kesää jäljellä, ajattelen itsekseni ihan vain pitääkseni yllä mielenterveyttäni. Lähden lenkille, juon kahvini ulkona ja tartun virkkuukoukkuun ja ompelukoneeseen. Katsotaan kuinka kirjapinojen, koukkujen ja kangaskasojen käy, kun palaan luennoille. Pelkään pahinta. Viime talvena kykenin tenttikirjojen lisäksi lukemaan vain sarjakuvia.

Enkä edes pidä sarjakuvista.

Kuvasaldo viikko sitten olleelta Flow-viikonlopulta on olematon, mutta jotain silti tännekin tuotava. Nämä kuvat ovat sunnuntailta. Tuolloin juhlijain kestävyys oli jo heikentenyt siinä määrin, että ainakaan kuvanlaaadulta on turha odottaa mitään. Yllätyksekseni olimme festarialueella vain hieman aikaisen linnun madon nappaamisen jälkeen, ja näimme ensimmäisistä esiintyjistä niin Yonan kuin Kemmurunkin (kuvat heidän visuja) sekä yritimme pyrkiä Tiivistämöön Ville Leinosen seuraan siinä kuitenkaan onnistumatta.

Jonottaminen ja jonojen takia menetetyt musiikkielämykset olivat Jónsin peruuntumisen lisäksi viikonlopun karvain pettymys. Parhautta taas olivat Misf*ts, Owen Pallet, Sleight Bells, Major Lazer ja The XX. Olisin mielelläni lisännyt tähän listaan myös pienempiä nimiä, mutta Tiivistämön jonot ja huono happi eivät sallineet minun seurata siellä kuin yhden keikan, Islajan nimittäin. Harmi.