En piirrä, en maalaa, en neulo, en virkkaa.
En kirjo enkä ompele.
En tiskaa, en imuroi, en järjestele.
En käy kirpputoreilla, en lenkillä, en keikoilla.
Luen aamulla lehdestä vain kulttuurin.
Illalla kirjasta rivin tai pari.
Seuraavana iltana samat rivit uudestaan.
Kirjoitan iltaisin lauseita kiitollisuudesta,
jotta elämän mittasuhteet säilyisivät.
Herään, kun on pimeää. Kävelen bussille, ja joka aamu kohtaan tietyssä kadun kulmassa saman tuntemattoman. Herään vasta, kun toivotan luokalle hyvät huomenet. Sykin tunnista toiseen. Syön luokattoman huonoa kouluruokaa. Suunnittelen seuraavaa tuntia, huomista päivää, ensi viikkoa. Taukohuoneen kahvinkeitin on aina tyhjä. Mutta minä olen lopettanut kahvin juonnin.
En liiku ulkona valoisan aikaan. Palaan kotiin, kun on jo pimeää. Riisun opettajan, sytytän kynttilät, syön salaattia, jos jaksan. Juon teetä. Joskus kerään hiekkaa, multaa, kiviä. Joku toinen ilta luen Raamattua. Mietin, mitä lapsi tästä kysyisi, jos saisi. Kolmantena iltana harjoittelen set uppia näkymättömään koriin näkymättömällä koripallolla. Lasken desimaalilukuja allekkain. Mietin, miten tekisin saman kaarihelmitaululla. Soitan museoon. Valmistelen sanaluokkaimproa.
Parhaimpiin hetkiin ei kuitenkaan voi valmistautua, sillä niiden takana ei ole opettaja.
Seison aamuisin bussipysäkillä tovin jos toisenkin. On mentävä ajoissa, koska myöhästyä ei saa. Siinä voi sitten odottaa, katsella kiiruhtavia. Viime viikolla tulivat pakkaset ja aamut olivat kauniimpia kuin aikoihin.
Meidän postissa myydään kauniita asioita. Siksi suuntasin sinne perjantaina, kun etsin lahjaa ystävälle. Tällä kertaa poistuin paikalta kolmen bambuisen tiskirätin kanssa. Omassani luuraa kettuja. Ne vilkuilevat viekkaasti toisiaan kulmiensa alta, mutta eivät sillä tavalla ikävästi, vaan huumorimielessä.
Kun lahja oli toimitettu ystävälle, palasin keskiyöllä kotiin ja toteutin erittäin yllättävän kodinsiistimisoperaation. Operaation jälkeen klo 01.30 letitin hiuksiani ja jostain kumman syystä mieleni teki letittää ikkunan edessä. Ja tapahtuu seuraavaa: minä katselen ulos yövaatteissani keskeneräinen letti käsissäni ja tuijotan maailman kauneinta kettua, joka taas tuijottaa suoraan naapurin kameraan. Letti jää kesken, nappaan kameran ja pujahdan itsekin varoen pihalle. En saa ketusta kuvaa, mutta vaihdamme katseita ennen kuin häntä vilahtaa nurkan taakse.
Mikä taianomainen hetki!
Seuraavana aamuna ymmärrän ostaneeni ketturätin kuusi ja puoli tuntia ennen hetkeä, jolloin kohtaan ketun keskellä kaupunkia. Siinä sitä on taikaa kerrakseen.
Lähes ainoana aikaisessa bussissa. Tuijotan pysäyttävän kaunista taivaanrantaa. Näen matkalla monta kaunista näkymää, joita haluan pysähtyä kuvaamaan, mutta bussikuskit eivät taida toteuttaa sellaisia toiveita. Koulun piha on vielä autio. Kuvaan valkealla kuorrutettuja kaunokaisia vasten valoa. Huokaisuttavan kaunista.
Käytävätkin kumisevat tyhjyyttään. Pyydän vahtimestaria avaamaan luokan oven. Tuntuu hyvältä olla luokassa ajoissa ennen muita, hiljaa ja rauhassa. Hetken vain aistin aamun tunnelmaa, pohdiskelen ensimmäistä tuntia. Lapset oppivat laupiaasta samarialaisesta. He vastaavat pohdiskellen, kun kysyn heiltä ketkä ovat lähimmäisiämme.
Tänään en opeta, vaan suunnittelen ensi viikkoa. Luin jostain, että hyvin suunniteltu on tekemättä, mutta olen kyllä enemmän sen perinteisemmän näkökulman kannalla.
Mutkitellen
meren rantaan ja takaisin. Posket punaisena ja monta uutta arkista
löytöä rikkaampana maailma näyttää niin toiselta kuin eilen. Välillä unohdan olla onnellinen siitä, että saan olla ja elää juuri täällä missä nyt olen ja elän. Ja että ympärilläni on niin paljon hyvyyttä ja kauneutta ja niitä rosojakin.
Nyt jos koskaan tunnen tarvitsevani sitä kaikkea kävelyllä nähtyä. Mutta mikä se on, kun tuntuu että ei arkena ehdi näkemään? Vauhtiko on liian kova tai silmät liian väsyneet näkemään? Elän tätä tunnetta jouluun asti. Joku voisi muistuttaa miksi halusinkaan opettajaksi.
Olen tutkaillut metsän ja minun suhdetta, tehnyt kuvia ja kirjoittanut. Suhteemme on selvästi lämmin ja läheinen. Samalla kun olen etsinyt omaa metsääni, olen löytänyt metsiä myös lasten kirjoista. Kuvakirjoissa metsä on salaperäinen aarreaitta, pelottava ja kiinnostava yhtäaikaa. Se on korkealle kohoavia puita, tuulessa huojuvia oksia. Rytmikkäitä rivejä puunrunkoja.
Minä olen etsinyt toista tapaa esittää metsää.
Pyöreys on mielenkiintoista.
Pyöreys on mielenkiintoista.
Aamuina, jolloin ei sada, vallitsee kummallinen tunnelma. Värit ovat kuin sadusta. Taivas on pilvessä, mutta jostain ihmeen raosta aurinko lähettää säteitään, jotka hipaisevat keltaisia lehtiä ja värjäävät sitten ilmankin keltaiseksi. Koska ilmakin on keltainen, kaikki asiat taivasta myöten saavat uuden sävyn, räikeää ja herkkää samaan aikaan.
Hurmaavaa!
Ja vaikka niin hurmaava kuin syksy onkin, en pidä siitä. En pidä sateesta, harmaasta enkä kylmästä. Enkä oikein siitäkään, mitä syksystä seuraa. Mutta tällaisina aamuina on pakko pitää ihan vähän. Eihän siinä mikään auta.
Esittelin tutkielmani, sain kommentteja ja kritiikkia. Vielä en ole jaksanut tarttua työhön uudestaan. On jännittävää, miten voimaannuin irrottaessani tutkielmasta ja antaessani sen muiden luettavaksi, toisiin käsiin, vaikkakin vain hetkeksi. Olin rauhallinen ja onnellinen, ja koko viikonlopun aikana en tehnyt yhtään mitään, mikä olisi vaatinut tavoitteellista toimintaa. Paitsi ruokaa kyllä tein, mutta senkin tavoite oli yhä suurempi onni.
Tänäänkin olen rauhallinen ja onnellinen, mutta puitteet ovat erilaiset.
Tänäänkin olen rauhallinen ja onnellinen, mutta puitteet ovat erilaiset.
Olemme palanneet kaupunkiin.
Viimeisen kuukauden olen keskittynyt kuviin. Aamuisin olen puuhannut pimiössä ja laatikkokameran kanssa, iltapäivällä isuttanut itseni näppäimistön ääreen. Lukenut, kirjoittanut ja analysoinut kuvia ja kuvista sanottua. Olen oppinut hirveästi uutta. Asioista, asenteista.
Olen niin onnellinen, että päätin ottaa toisen lyhyen sivuaineen. Onni, että se on juuri kuvataide. Tämä on merkki siitä, että olen ainakin joskus kuunnellut itseä, muuttanut mieltäni ja tehnyt hyviä päätöksiä. Nyt on kaiken tämän aika.
Yllä oleva kuva on merkkinä siitä, että olen tosiaan oppinut jotain uutta. Photoshop. Pitää kuulemma osata, koska kaikki nykylapset osaa.
Tulin kotimaisemiin, vaikka ei oikeasti olisi ollut aikaa. Kirjoitin päivän, saavutin hurjan flow'n ja synnytin tutkielmaan tuloksia lähes tyhjästä viidessä tunnissa. Sitten lähetin myhäillen työn seminaariryhmäläisille luettavaksi, kommentoitavaksi. Siinäpähän syynäävät. Sen jälkeen on ollut kamalan hyvä olla.
Täällä on jo niin talvi. Lunta ei ole, mutta niin turkasen kylmä. Luonto on tyrmäävän kaunis, se hoitaa minua väreillään. Sisällä ollessani olen juonut litrakaupalla vihreää teetä ja vettä ja syönyt tummaa suklaata ja mutakakkua. Ulkosalla olen seissyt tuntikausia nuotiolla, kuvannut hirvimiehiä, kävellyt koiran kanssa pitkin tietä, kuvannut jäkäliä, heiniä, kiviä, hiekkaa. Muuta en ole oikein ehtinyt tekemään, mutta ei kai sitä muuta tarvitse?
Huominen vielä ja sen huominenkin.
Onneksi. Täällä minä voin hyvin. Onneksi tulin. Miksi sitä aikaa ei muka olisi ollut? En muista. Olen unohtanut jo. Olen löytänyt jopa uusiavanhoja ja pelottomia ajatuksia, suunnitelmia, haaveita, kuten aina täällä ollessani.
Viimeisen kuukauden aikana olen
... kirjoittanut tutkielmaa
... istunut seminaarissa
... oppinut syrjäytymisestä
... oppinut mediasta
... oppinut ympäristötietoisuudesta
... opettanut viittomia.
Välillä olen myös
... katsonut Mad Meniä
... piirtänyt erilaisia lettejä
... tehnyt metsän paperista
... viettänyt tuntikausia pimiössä
... asentanut neulanreikäkameraa syysmyrskyssä
... neulonut pipon.
Ai niin, olen myös
... päättänyt kieltäytyä karamelleistä
... päättänyt syödä juustokakkuja ja mutakakkua karamellien sijaan
... päättänyt olla pian terve ja kepeämielinen ihminen
Niin ja
... irtisanoin myös itseni
... pian en enää opeta viittomia
... ikävöin jo nyt perheitä
... menen harjoitteluun kuudeksi viikoksi
... uudet lapset tulevat edellisten tilalle.
Syksy on
... kylmä ja paha
... kauniimpi pohjoisessa
... uusien tuulien aikaa
... päätösten paikka.
Lupaan palata tänne useammin. Tämä tuntuu hyvältä. Pitkästä aikaa.
Opinnot ovat vieneet minua paikkoihin, joihin eksyisin yksikseni hyvin pienellä todennäköisyydellä. Miksi kukaan ei kertonut minulle Hvitträskistä? Miksi kukaan ei vienyt minua Kansallismuseoon? Miksi Aalto ei tuntunut miltään koskaan aiemmin?
Matkustimme Hvitträskiin junalla. Jäimme pois pikkuruisella seisakkeella, joka ei ollut asemaa nähnytkään. Kävelimme lopun matkaa, pari kilometriä. Niin paikalle on saavuttu varmaan jo vuosikymmeniä sitten, jos mieli on halajannut Elielin ja kumppaneiden luo iltaa istumaan, mutta kyytimiestä ei ole ollut. Kirkkonummi on ollut silloin kaukana korvessa.
Tutkimme Hvitträskin pihan läpikotaisin, vaikka satoi kaatamalla. Puikkelehdimme puutarhan läpi, laskeuduimme alas kohti rantaa ja kiipesimme portaat ylös Viskiverannalle, sillä siellä oli erään Akselin kaivertama reliefi seinässä. Oli pakko koskettaa, laskea kädet kylmälle kivelle ja sulkea silmät.
Tutkimme Hvitträskin pihan läpikotaisin, vaikka satoi kaatamalla. Puikkelehdimme puutarhan läpi, laskeuduimme alas kohti rantaa ja kiipesimme portaat ylös Viskiverannalle, sillä siellä oli erään Akselin kaivertama reliefi seinässä. Oli pakko koskettaa, laskea kädet kylmälle kivelle ja sulkea silmät.
Aloitin kuvataiteen sivuaineopinnot. Ensi töikseni muistelin varhaisimpia muistojani kuvataiteesta, selvitin kuvataideharrastukseni intensiteettiä ja pohdin taiteiden merkitystä minulle. Plus noin viisikymmentä muuta kysymystä. Vastata piti ihan liian äkkiä. "Muutama juttu tässä vain, ja jos pikaisesti luonnostelisitte myös omakuvan teistä itsestä taidekasvattajana! ".
Kysyjä taitaa tutkia meitä.
Syyskuu tuli ja hautasi minut alleen. Aamut ovat sumuisia, illat sateisia. Siinä välissä niin lämmintä, että ei tiedä miten päin olisi. Eilen illalla sytytin kynttilät ensimmäistä kertaa. Myös iltatee ja villasukat ovat houkutelleet. Kuljen vähän puolilla tehoilla, enkä välillä tiedä olenko oikeassa paikassa oikeaan aikaan.
Olen yrittänyt istuttaa käteni näppäimistölle, onnistunut vaihtelevasti. Kirjoitan nyt, koska en kirjoittanu kesällä, vaikka olin niin itselleni luvannut. Maailman tyhmin lupaus. Nyt olen purkanut kaikki lupaukseni tätä urakkaa koskien. Etenen tunnustellen. Pakotan kyllä itseni edelleen keskeneräisen äärelle, mutta muuten olen etsinyt uusia tapoja edetä, ajatella, asennoitua.
Koskapa minne minulla oikeastaan on kiire?
Viime aikoina omat pohdiskeluni ja arki-iltojen keskustelut sen toisen kanssa ovat pitkälti pyörineet hyvän olon ja onnellisen elon ympärillä. Myös hilpeänä lauantaina hiljenimme vieraidemme kanssa pohtimaan asiaa - ennen kaikkea:
missä meillä on tai olisi hyvä olla.
En tiedä millaiset tuulet maailmankaikkeudessa oikein puhaltelee, mutta asiaa on pohdittu hyvin samaan aikaan monella eri taholla. Huomasin, että Eeva Kolu aikoo heittää hyvästit kiristelylle. Samalla suunnalla hyvinvoinnista ja suhtautumisesta kirjoitti myös Sara Karlsson. Sara K.:n kommenttilootassa käydyssä keskustelussa taas vinkattiin linkkaamaan Satakunnan Kansan kolumniin. Kaiken kukkuraksi ja pisteeksi iin päälle löysin Tyyneysrukouksen, joka sanoo kaiken tarvittavan. Se on uusin ohjenuorani.
Jumala, anna minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa,
rohkeutta muuttaa ne jotka voin ja viisautta erottaa nämä kaksi toisistaan.
Sattumien summa johdatti minut viettämään Taiteiden yötä yksikseni. Mikä vapaus mennä minne vain! Listasin pienelle vaaleanpunaiselle post-it lapulle paikat, joissa halusin käydä ja yllätyksekseni niitä oli vain muutama. Vierailin Valokuvataiteen museossa Ulla Jokisalon näyttelyssä Aikomuksia. Taiteilija itse opasti vieraat näyttelyn saloihin ja olipa näyttelyn oheen perustettu vielä työpajakin! Jokisalon tapa käyttää töissään kirjontaa tekee minuun suuren vaikutuksen. Vasta näyttelyn jälkeen tajusin omistavani postikortin eräästä Jokisalon työstä.
Katselin läpi myös Vapaan Taidekoulun näyttelyn ihmetellen hiljaa mielessäni, että kuka kumma sellaisesta taiteesta pitää. Sadan työn joukossa oli ehkä neljä taulua, joiden äärelle jaksoin pysähtyä. Mieleen jäi vain yksi taiteilija: Johanna Aalto. Kaikki näyttelyn työt olivat myytävänä, töiden takana nimekkäitä suomalaisia taiteilijoita, mutta minä moukka en ymmärtänyt töiden päälle.
Kaapelitehtaalta otin suunnaksi Tähtitorninmäen, jossa lausuttiin Saima Harmajaa ja käytiin läpi hänen lyhyttä elämäänsä lukemalla runojen lomassa päiväkirjamerkintöjä. Siellä heräsin ihmettelemään elämääni tässä kaupungissa ja kaikkia niitä menneitä elämiä, jotka tässä kaupungissa on eletty. Saimakin. Tähtitorninmäeltä kävelin Saiman kotikadulle, josta jatkoin matkaa Toven kotikadulle ja päädyin kauniille Esplanadille, joka oli muuttunut räkäoksennukseksi. Itketti.
Saimme lauantaina kaivattuja vieraita Lapin kaupungista. He viipyivät luonamme kymmenen tuntia, siis vain pienen hetken kahden lennon välissä. Mutta mepä otimme kohtaamisestamme kaiken ilon irti ja vietimme yhden tämän kesän ikimuistoisimmista illoista! Yllätimme itsemme vuoristoradasta, heittämästä lautasia ja syömästä jäätelöä Merisatamassa elokuun pimeyden jo laskeuduttua.
Suunnittelemattomat hauskuudet tuovat hilpeän onnen tunteen!
Hilpeyden ja kesäisen kepeyden seassa kaihostelimme myös hieman. Ja puhuimme vakavaan sävyyn tulevaisuudesta. Siitä, mistä itsemme pian löydämme ja mistä eritoten haluaisimme itsemme löytää. Huokailimme: näkisimmepä useammin. Olisipa välissämme vähemmän kilometrejä.
Hilpeyden ja kesäisen kepeyden seassa kaihostelimme myös hieman. Ja puhuimme vakavaan sävyyn tulevaisuudesta. Siitä, mistä itsemme pian löydämme ja mistä eritoten haluaisimme itsemme löytää. Huokailimme: näkisimmepä useammin. Olisipa välissämme vähemmän kilometrejä.
