Minusta tuli eilen ihan törkeän vanha.
Onneksi löysin kirpputorilta kauniita asioita
ja sain ihania kortteja, kirjeitä ja lahjoja.
Ne helpottavat tässä kriisissä.
Prinsessa valitsi hyvän päivän saapua maailmaan.
Helmikuu on puolessa ja ikinä koskaan helmikuussa en ole tehnyt niin paljon asioita kuin tässä helmikuussa!
Olen ainakin...
... maalannut
... vedostanut
... piirtänyt
... virkannut
... lukenut
... ostanut kaksi tulppaanikimppua
... leiponut kaksi suklaajuustokakkua
... leiponut hunajasämpylöitä
... leiponut mantelileipää
... katsonut Tähtien sodat 1-3
... käynyt yhdellä ihanalla keikalla
... nähnyt erään koomikon soun
... katsonut jääkiekkoa Olympiastadionilla
... viettänyt tuntikausia museossa
... viimein osallistunut näyttelyn avajaisiin
... viettänyt lisää tunteja museossa
... meditoinut päivittäin
... juossut pitkästä aikaa.
Lisäksi olen...
... valokuvannut pilviä ja katoilta putoavaa lunta
... tarkkaillut lämpötiloja
... kaivannut kesää
... ja ihmetellyt, että mistä kaikki energia
... ja että mitä kaikkea sitä vielä ehtiikään!
Yhden maaliman lyhyimmän kuukauden aikana.
Löysin kirpputorilta kahdet kauniit kengät, ja tiedän jo nyt, että tulen pistelemään niillä pitkin koulujen käytäviä ja kesäkatuja. Kopinaa ei kuulu, mutta sipsutusta ehkäpä.
Viime päivinä olen vedostanut kuplia, maalannut vähän lisää pilviä ja taivaita ja lukenut artikkeleita siitä, kuinka paikka syntyy.
Olen maalannut ja vedostanut, etsinyt omaa ilmaisua, pohtinut kohtaamisia, tutkinut taivaita ja luonnostellut vain vähän.
Olen virkannut perhosta vihreästä virkkauslangasta pikkuruisella koukulla ja saanut sormeni rei'ille.
Odotan innoissani, mutta myös peläten.
Museon lattialle on levitetty mattoja.
Teokset nousevat seinille yksi kerrallaan.
Pääsen aistimaan syntymää
ja mukaan matkalle.
Luokan lattialla on suojia,
teoksia jo sellaisenaan.
Pingotin ensimmäisen kerran kankaan,
vedin vetoja valkoisesta, jotta
värien olisi helpompi tulla.
Lumi on ympäröinyt minut.
Ja vaikka varpaani palelevat,
on minun lämmin.
Pimeys syö päivän nopeasti.
Minä kirjoitan, kävelen koiran kanssa.
Juon teetä ja poltan kynttilöitä.
Ajattelen arkea, joka kohta koittaa.
En piirrä, en maalaa, en neulo, en virkkaa.
En kirjo enkä ompele.
En tiskaa, en imuroi, en järjestele.
En käy kirpputoreilla, en lenkillä, en keikoilla.
Luen aamulla lehdestä vain kulttuurin.
Illalla kirjasta rivin tai pari.
Seuraavana iltana samat rivit uudestaan.
Kirjoitan iltaisin lauseita kiitollisuudesta,
jotta elämän mittasuhteet säilyisivät.
Herään, kun on pimeää. Kävelen bussille, ja joka aamu kohtaan tietyssä kadun kulmassa saman tuntemattoman. Herään vasta, kun toivotan luokalle hyvät huomenet. Sykin tunnista toiseen. Syön luokattoman huonoa kouluruokaa. Suunnittelen seuraavaa tuntia, huomista päivää, ensi viikkoa. Taukohuoneen kahvinkeitin on aina tyhjä. Mutta minä olen lopettanut kahvin juonnin.
En liiku ulkona valoisan aikaan. Palaan kotiin, kun on jo pimeää. Riisun opettajan, sytytän kynttilät, syön salaattia, jos jaksan. Juon teetä. Joskus kerään hiekkaa, multaa, kiviä. Joku toinen ilta luen Raamattua. Mietin, mitä lapsi tästä kysyisi, jos saisi. Kolmantena iltana harjoittelen set uppia näkymättömään koriin näkymättömällä koripallolla. Lasken desimaalilukuja allekkain. Mietin, miten tekisin saman kaarihelmitaululla. Soitan museoon. Valmistelen sanaluokkaimproa.
Parhaimpiin hetkiin ei kuitenkaan voi valmistautua, sillä niiden takana ei ole opettaja.
Seison aamuisin bussipysäkillä tovin jos toisenkin. On mentävä ajoissa, koska myöhästyä ei saa. Siinä voi sitten odottaa, katsella kiiruhtavia. Viime viikolla tulivat pakkaset ja aamut olivat kauniimpia kuin aikoihin.
Meidän postissa myydään kauniita asioita. Siksi suuntasin sinne perjantaina, kun etsin lahjaa ystävälle. Tällä kertaa poistuin paikalta kolmen bambuisen tiskirätin kanssa. Omassani luuraa kettuja. Ne vilkuilevat viekkaasti toisiaan kulmiensa alta, mutta eivät sillä tavalla ikävästi, vaan huumorimielessä.
Kun lahja oli toimitettu ystävälle, palasin keskiyöllä kotiin ja toteutin erittäin yllättävän kodinsiistimisoperaation. Operaation jälkeen klo 01.30 letitin hiuksiani ja jostain kumman syystä mieleni teki letittää ikkunan edessä. Ja tapahtuu seuraavaa: minä katselen ulos yövaatteissani keskeneräinen letti käsissäni ja tuijotan maailman kauneinta kettua, joka taas tuijottaa suoraan naapurin kameraan. Letti jää kesken, nappaan kameran ja pujahdan itsekin varoen pihalle. En saa ketusta kuvaa, mutta vaihdamme katseita ennen kuin häntä vilahtaa nurkan taakse.
Mikä taianomainen hetki!
Seuraavana aamuna ymmärrän ostaneeni ketturätin kuusi ja puoli tuntia ennen hetkeä, jolloin kohtaan ketun keskellä kaupunkia. Siinä sitä on taikaa kerrakseen.
Lähes ainoana aikaisessa bussissa. Tuijotan pysäyttävän kaunista taivaanrantaa. Näen matkalla monta kaunista näkymää, joita haluan pysähtyä kuvaamaan, mutta bussikuskit eivät taida toteuttaa sellaisia toiveita. Koulun piha on vielä autio. Kuvaan valkealla kuorrutettuja kaunokaisia vasten valoa. Huokaisuttavan kaunista.
Käytävätkin kumisevat tyhjyyttään. Pyydän vahtimestaria avaamaan luokan oven. Tuntuu hyvältä olla luokassa ajoissa ennen muita, hiljaa ja rauhassa. Hetken vain aistin aamun tunnelmaa, pohdiskelen ensimmäistä tuntia. Lapset oppivat laupiaasta samarialaisesta. He vastaavat pohdiskellen, kun kysyn heiltä ketkä ovat lähimmäisiämme.
Tänään en opeta, vaan suunnittelen ensi viikkoa. Luin jostain, että hyvin suunniteltu on tekemättä, mutta olen kyllä enemmän sen perinteisemmän näkökulman kannalla.
Mutkitellen
meren rantaan ja takaisin. Posket punaisena ja monta uutta arkista
löytöä rikkaampana maailma näyttää niin toiselta kuin eilen. Välillä unohdan olla onnellinen siitä, että saan olla ja elää juuri täällä missä nyt olen ja elän. Ja että ympärilläni on niin paljon hyvyyttä ja kauneutta ja niitä rosojakin.
Nyt jos koskaan tunnen tarvitsevani sitä kaikkea kävelyllä nähtyä. Mutta mikä se on, kun tuntuu että ei arkena ehdi näkemään? Vauhtiko on liian kova tai silmät liian väsyneet näkemään? Elän tätä tunnetta jouluun asti. Joku voisi muistuttaa miksi halusinkaan opettajaksi.
Olen tutkaillut metsän ja minun suhdetta, tehnyt kuvia ja kirjoittanut. Suhteemme on selvästi lämmin ja läheinen. Samalla kun olen etsinyt omaa metsääni, olen löytänyt metsiä myös lasten kirjoista. Kuvakirjoissa metsä on salaperäinen aarreaitta, pelottava ja kiinnostava yhtäaikaa. Se on korkealle kohoavia puita, tuulessa huojuvia oksia. Rytmikkäitä rivejä puunrunkoja.
Minä olen etsinyt toista tapaa esittää metsää.
Pyöreys on mielenkiintoista.
Pyöreys on mielenkiintoista.
Aamuina, jolloin ei sada, vallitsee kummallinen tunnelma. Värit ovat kuin sadusta. Taivas on pilvessä, mutta jostain ihmeen raosta aurinko lähettää säteitään, jotka hipaisevat keltaisia lehtiä ja värjäävät sitten ilmankin keltaiseksi. Koska ilmakin on keltainen, kaikki asiat taivasta myöten saavat uuden sävyn, räikeää ja herkkää samaan aikaan.
Hurmaavaa!
Ja vaikka niin hurmaava kuin syksy onkin, en pidä siitä. En pidä sateesta, harmaasta enkä kylmästä. Enkä oikein siitäkään, mitä syksystä seuraa. Mutta tällaisina aamuina on pakko pitää ihan vähän. Eihän siinä mikään auta.
Esittelin tutkielmani, sain kommentteja ja kritiikkia. Vielä en ole jaksanut tarttua työhön uudestaan. On jännittävää, miten voimaannuin irrottaessani tutkielmasta ja antaessani sen muiden luettavaksi, toisiin käsiin, vaikkakin vain hetkeksi. Olin rauhallinen ja onnellinen, ja koko viikonlopun aikana en tehnyt yhtään mitään, mikä olisi vaatinut tavoitteellista toimintaa. Paitsi ruokaa kyllä tein, mutta senkin tavoite oli yhä suurempi onni.
Tänäänkin olen rauhallinen ja onnellinen, mutta puitteet ovat erilaiset.
Tänäänkin olen rauhallinen ja onnellinen, mutta puitteet ovat erilaiset.
Olemme palanneet kaupunkiin.
Viimeisen kuukauden olen keskittynyt kuviin. Aamuisin olen puuhannut pimiössä ja laatikkokameran kanssa, iltapäivällä isuttanut itseni näppäimistön ääreen. Lukenut, kirjoittanut ja analysoinut kuvia ja kuvista sanottua. Olen oppinut hirveästi uutta. Asioista, asenteista.
Olen niin onnellinen, että päätin ottaa toisen lyhyen sivuaineen. Onni, että se on juuri kuvataide. Tämä on merkki siitä, että olen ainakin joskus kuunnellut itseä, muuttanut mieltäni ja tehnyt hyviä päätöksiä. Nyt on kaiken tämän aika.
Yllä oleva kuva on merkkinä siitä, että olen tosiaan oppinut jotain uutta. Photoshop. Pitää kuulemma osata, koska kaikki nykylapset osaa.
Tulin kotimaisemiin, vaikka ei oikeasti olisi ollut aikaa. Kirjoitin päivän, saavutin hurjan flow'n ja synnytin tutkielmaan tuloksia lähes tyhjästä viidessä tunnissa. Sitten lähetin myhäillen työn seminaariryhmäläisille luettavaksi, kommentoitavaksi. Siinäpähän syynäävät. Sen jälkeen on ollut kamalan hyvä olla.
Täällä on jo niin talvi. Lunta ei ole, mutta niin turkasen kylmä. Luonto on tyrmäävän kaunis, se hoitaa minua väreillään. Sisällä ollessani olen juonut litrakaupalla vihreää teetä ja vettä ja syönyt tummaa suklaata ja mutakakkua. Ulkosalla olen seissyt tuntikausia nuotiolla, kuvannut hirvimiehiä, kävellyt koiran kanssa pitkin tietä, kuvannut jäkäliä, heiniä, kiviä, hiekkaa. Muuta en ole oikein ehtinyt tekemään, mutta ei kai sitä muuta tarvitse?
Huominen vielä ja sen huominenkin.
Onneksi. Täällä minä voin hyvin. Onneksi tulin. Miksi sitä aikaa ei muka olisi ollut? En muista. Olen unohtanut jo. Olen löytänyt jopa uusiavanhoja ja pelottomia ajatuksia, suunnitelmia, haaveita, kuten aina täällä ollessani.
